”Ellemme varmuudella tiedä, kuinka tulee käymään, olettakaamme, että kaikki käy hyvin.”
– Presidentti Mauno Koivisto

Tarkoitukseni oli kirjoittaa jostain ihan muusta, mutta seurattuani uutisia ja keskusteluja somessa, on minun pakko purkaa tuntojani digitaaliselle paperille. Kirjoittaminen on minulle terapiamuoto, ja usein kirjoittamalla minun on helpompi jäsennellä ajatuksiani. Silloin saan sanotuksi asioita, jotka puhuessa jäisivät ajatuksenjuoksun jalkoihin (koska ajatukseni laukkaa aina askelen edellä suutani).

Pardon my French, mutta kyllähän tämä nyt vituttaa. Kaikki, siis kaikki, on nyt jostain kulmasta katsottuna äärimmäisen epäreilua. Tuntuu, että puolet suomalaisista on matkannut Leville viettämään kivaa lomaviikkoa, ja samaan aikaan hallitus ilmoittaa sulkevansa ravintolat. Me peruimme häät ja kökötämme kotona, ja samaan aikaan toiset suunnittelevat juhlamenuta ja juovat minttukaakaota vuokramökissä. On epäreilua, että muutama ala on kärsinyt jo vuoden selvästi enemmän kuin muut. Miksi toiset saavat olla töissä? Ja miksi tuntuu, ettei niitä muita kiinnosta yhtään se, miten raskasta tämä on meille muille? Entä miten Lapin yrittäjät selviävät, kun turistit tuovat ostovoimansa takaisin etelään?

Korona on kohdellut meitä epätasa-arvoisesti, mutta nyt ei ole aika jakautua kahtia. Kahtiajako ei nimittäin ainakaan edistä mahdollisuuksiamme päihittää pandemia enää edes siedettävällä aikataululla. Ainakin itse kaipaan nyt positiivista ja tsemppaavaa ilmapiiriä enemmän kuin koskaan aikaisemmin.

Usein puhutaan vaikuttajan etuoikeuksista ja vastuusta. On totta, me ”vaikuttajat” (inhoan termiä edelleen) olemme päässeet asemaan, jossa meille tarjotaan hotelliöitä ja ilmaisia tuotteita. Se on sitä etuoikeutta, joskin omalla työllä saavutettua sellaista. Mutta nyt on mielestäni myös aika kantaa vastuuta ja toimia esimerkkinä.

Onhan sekin tavallaan epäreilua sysätä vastuuta vaikuttajien niskoille, mutta postaamalla reissu- tai bilekuvia, ei ainakaan paranneta yleistä tunnelmaa. Helposti se synnyttää reaktion ”no jos toikin, niin miksi en minäkin” – ja kas, lumipallo on valmis. Tietenkin silti tämä sama velvollisuus käyttäytyä vastuullisesti koskee meitä kaikkia vaikuttajien toimista riippumatta.

Kukaan meistä ei ole täydellinen, ja kaikki ovat varmasti jo tässä vaiheessa hiukan venyttäneet rajoja varovaisuuden suhteen. Se ei ole suotavaa, mutta täysin ymmärrettävää se on. Ei meistä kukaan enää jaksa.

Ymmärrän, että suhtautuminen koronaan vaihtelee yksilötasolla paljon jo senkin mukaan, kuinka läheltä pandemia on liipannut omaa elämää. Osalla meistä elämä jatkuu lähes kuten ennenkin, mutta toiset meistä ovat kokeneet suuria menetyksiä. Nyt pitäisi ajatella niitä, joilta pandemia on vienyt työn, läheisen tai jopa mielenterveyden. Tai terveydenhuollon ammattilaisia, joiden vastuulla vakavampien tapausten hoito on.

Olen viime aikoina ajatellut paljon alussa ollut lainausta. Siihen tiivistyy ehkä nyt se ainoa tehtävissä oleva asia. Jaksetaan hiihtää vielä pari mäkeä, ja kannustetaan väsähtäneitä matkakumppaneita. Kukaan meistä ei tiedä, montako kilometriä latua on vielä jäljellä, mutta joskus senkin on loputtava.