Eilen satoi kaatamalla, ihan maahan asti. Sade ärsytti, olihan treeni-ilta, mutta ajaessani kotiin pisaroiden armoton rummutus oli lakannut, ja luonto näytti saaneen vihreän energiashotin. Vannon, että etupihamme koivun hiirenkorvat ovat kolme kertaa suuremmat kuin eilen.
Kevät on käynyt hitaalla, samoin minä. Tai oikeastaan en minä käy hitaalla vaan pikemminkin ylikierroksilla, jonka takia olen yrittänyt pakottaa itseni rauhallisempaan tempoon. Itsestäni riippumattomista syistä viime vuosi ja tämä kulunut vuosi ovat olleen henkisesti raskaita. Olen priorisoinut, yrittänyt madaltaa rimaa ja silti kuitenkin pelännyt, olenko matkalla kohti uupumusta. Ei minusta tunnu uupuneelta, mutta eihän uupunut itse sitä tajuakaan?
Monta vuotta luulin, että suorittajan mieleni on vahvuuteni, jonka ansiosta saan asioita tehtyä (jopa vähän paremmin kuin muut). Parin selfhelp-opuksen ansiosta olen vähitellen tajunnut, että se taitaakin olla suurin heikkouteni. Kyllä, olen tehokas ja aikaansaava, mutta kun pitäisi optimoida ajankäyttöä uudelleen, en osaa. En pysty enkä halua luopua mistään, jolloin päädyn tilanteeseen, jossa teen paljon kaikkea puolivillaisesti. Olen vajavainen äiti, kumppani, koiranomistaja, agilityurheilija, copywriter, sisustaja, bloggari, sisko, lapsi… Oikeasti tiedän, ettei se pidä paikkaansa, mutta suorittaja-asenteeni on ylitsepääsemättömän voimakas.
Koen, etten töissä yllä parhaimpaani, mutta silti saan aina vain hyvää palautetta. Suorittava huijari päässäni pohtii, viilaanko linssiin kaikkia vai eivätkö muut vain kehtaa sanoa, että olen huono? Vaihtoehto, että 80-prosenttisella energialla voisin silti olla hyvä työssäni, ei tietenkään tule kuuloonkaan.
Kun aloitin tämän postauksen kirjoittamisen, ajattelin kertoa teille monivuotisesta haaveestani kirjoittaa romaani. Jotain kepeitä kuulumisia hiljaisuuden rikkomiseksi. En tiedä, miten tämä eskaloitui niin nopeasti niin toiseen suuntaan. Mietin, etten todellakaan julkaise noita rivejä, mutta päätin kuitenkin olla painamatta deleteä. Ehkä joku on samanlaisessa tilanteessa ja saa vertaistukea omastani. Sitä paitsi se on juuri suorittaja minussa, joka ei halua myöntää, etten jaksa – ja se suorittaja ei hiljene kuuntelemalla.
Hyvää on se, että olen tiedostanut jaksamiseeni liittyvät ongelmat ja käynnistänyt päässäni prosessin siihen liittyen: tavoitteeni tälle vuodelle on pistää sisäinen vaatijani mutelle tai ainakin muutaman pykälän hiljaisemmalle.
