J on ollut päiväkodissa nyt neljä viikkoa, ja kuulumisia aloitukseen liittyen onkin jo ehditty kysellä. Monella teillä lukijoilla on sama tilanne edessä piakkoin, ja aiheesta on esitetty ihan postaustoivekin vertaistuen toivossa.

Päiväkodin aloitus on suuri elämänmuutos, niin lapselle kuin vanhemmillekin. Rehellisesti sanottuna onhan ajatus siitä, että lapsesi viettää suurimman osan päivästä ventovieraiden kanssa, aika inhottava. Ja aina löytyy niitä vanhempia, jotka tukemisen sijaan ovat valmiina arvostelemaan päätöstäsi laittaa lapsi päiväkotiin ”aivan liian pienenä”. Lapsen luonne vaikuttaa todella paljon siihen, miten ensimmäiset päivät hoidossa sujuvat. Joillain homma lähtee käyntiin helposti, toiset taas tarvitsevat enemmän aikaa totutella uusiin kuvioihin. Oli tilanne mikä tahansa, arvostelu on mielestäni täysin tarpeetonta.

Tammikuu ei ollut se helpoin, mutta helpolla pääsimme silti. Uuden arjen aikatauluttaminen on vaatinut hieman sopeutumista. Esimerkiksi töistä lähteminen tasan 14.15 on tuottanut vaikeuksia, sillä aikaisemmin pystyin lähteä silloin, kun hommat olivat valmiina. Teen tällä hetkellä 80 %:sta työaikaa eli kuuden tunnin päivää. Kelalta saan joustavaa hoitorahaa, josta käteen jää reilu satanen kuussa. Normaaliin työaikaan palaan toukokuussa.

J on avoimella luonteellaan, hymykuopallaan ja isoilla silmillään hurmannut jokaisen hoitajan.”

J:n ryhmään kuuluu 12 alle 3-vuotiasta lasta, joista J on selvästi nuorin. Jo ensimmäisestä päivästä asti J on ollut kiinnostunut muista, mutta perjantaina hakiessani pojan kotiin hoitajat kertoivat, että J:stä on tullut nyt selvästi osa porukkaa. J on myös avoimella luonteellaan, hymykuopallaan ja isoilla silmillään hurmannut jokaisen hoitajan, ja kuulemma yksi aamu oli vähän kilpailtukin siitä, kenen syliin J pääsi ensimmäisenä.

J ei ole nirso lapsi, ja päiväkodissa kaikki ruoka on maistunut hänelle hyvin. Vain korianterilla maustettu porkkanasosekeitto jäi syömättä, ja se johtui epäilemättä korianterista – pahus! Nyt häviän korianterin suhteen äänestyksen 2–1.

Päiväkotirytmiin tottuminen J:llä sujui hyvin sekin, sillä meillä oli jo valmiiksi hyvin samankaltainen rytmi. Vain päivällisen jouduimme rytmittämään uudelleen tuntia myöhemmäksi. Samalla siirtyi myös iltapuuro ja nukkumaan meno, mutta joskus J kyllä edelleen nukahtaa jo ennen puoli kahdeksaa.

Tammikuun toisella viikolla yöt muuttuivat meillä aika levottomiksi. J saattoi yöllä olla hereillä tunnin tai kaksi, ja rauhoittui vasta päästessään meidän sänkyyn. Heräily saattoi johtua hampaista, kävelystä, ikävästä ja/tai päiväkodista. Viikonloppuna pidimme taas yhden yön unikoulua (pistäytymistaktiikka), ja poika jaksoi huutaa 1,5 tuntia ennen luovuttamista ja uudelleen nukahtamista. Lauantain ja sunnuntain välisen yön J nukkui VIHDOIN taas heräämättä 20–07.

Päiväkodin alkaessa varoitellaan aina ensimmäisestä flunssakaudesta, mahataudista, täistä ja muista mahdollisista kivoista kiertävistä loisista ja viruksista. Toisella viikolla J nappasi mukaansa nuhakuumeen, ja oli kaksi päivää kotona sen takia. Itse olin samaisessa taudissa kokonaisen viikon ja siitä kolme päivää sairaslomalla. Vielä seuraavalla viikolla vähän kaikki lapset J:n ryhmässä olivat räkäisiä, mutta suuremmalta epidemialta onneksi vältyttiin.

Luulisi, että pieni taapero väsyy päiväkodissa, mutta ei. J on iltapäivisin ja iltaisin täynnä energiaa, ja koska päivät hän käyttäytyy – tietenkin – kuin herran enkeli, riittää hänellä sitä kuuluisaa riiviöenergiaa kotona tuhlattavaksi. Koirien vesikuppi, taulut ja kookos saavat kyytiä.

Toivoisin, että voisin toimia vertaistukena jakamalla vinkkejä ikävän helpottamiseen tai päiväkotiin jäämisen suhteen. Mutta koska meillä päiväkodin aloitus on sujunut kuin unelma, en osaa antaa vinkkejä juuri minkään suhteen. Ehkä voimmekin sen sijaan toimia positiivisena esimerkkinä siitä, ettei päiväkodin aloittamisen aina tarvitse olla niin vaikeaa.

Lukion jälkeen aloitin työurani baaritiskin takana. Tiskin taakse piiloon asiakkaiden katseilta oli teipattu mietelause kiire on vain asenne. Alkuun viesti huvitti minua, mutta kello kaksi aamuyöstä, kun olutta laskettiin yksi puoleen minuuttiin ja lämpötila kellariravintolassa nousi lähelle kolmekymmentä, ei piiloviesti enää niin naurattanutkaan. Kiire ei todellakaan ollut enää asennekysymys puhtaiden lasien loppuessa kesken illan ja hikisten farkkujen liimautuessa ihoon.

Silloin oli kiire yhdellä tavalla, ja nyt on kiire aivan uudella tavalla. Itsekseni olen pohtinut, että miten edes kehtasin sanoa ennen äidiksi tuloa, että minulla muka joskus oli kiire – no ei ollut! Tai no, tietenkin kiire on asennekysymys ja aina suhteellista. Silloin oli kiire lakata kynnet kivaksi ennen töihin lähtöä, katsoa joku meikkitutoriaali ja sen jälkeen muutama jakso silloista suosikkisarjaa. Sitten tuli kiire hoitaa koirat, valokuvata, kirjoittaa ja katsoa taas sitä suosikkisarjaa. Ja nyt on kiire hoitaa työ, koirat, koti, lapsi ja blogi. Onneksi enää ei tarvitse edes miettiä kynsien lakkaamista.

Tiedättekö sen ihmistyypin, joka on aina kiireinen? Kun heiltä kysytään kuulumisia, niin vastaus on aina ”kiirettä pitää”? Minä olen sellainen. Olen hyvä haalimaan itselleni tekemistä, vaikka perusluonteeltani koen olevani aika laiska. Päässäni rullaa jatkuvalla syötöllä to do -lista, joka päivittyy automaattisesti muutaman tunnin välein. Sellainen sopiva kiireen tunne on läsnä koko ajan.

Ajatus loppumattomasta tehtävälistasta kuulostaa uuvuttavalta, ja sitähän se pahimmillaan onkin. Vaikka laiska olenkin, salaa nautin siitä, ettei listani jokainen kohta ole koskaan yliviivattu. Silloin minun on pakko olla tarpeellinen lähes koko ajan. Tai ainakin jokainen uusi tehtävä on mahdollisuus kehittyä tai oppia jotain uutta. Olen suorittaja since ala-aste, ja tunnen tuon puolen itsessäni oikein hyvin.

Nyt kun asioiden tärkeysjärjestys on muuttunut, ei kiire tunnu enää niin hyvältä. Vaikka kiire olisikin vain asenne, ei edes kunnollinen asennoituminen muuta sitä tosiasiaa, että arki-iltaan pitää mahduttaa kokkaaminen, lapsen kanssa leikkiminen, koirien lenkitys ja tiskikoneen tyhjentäminen. Ja kun lapsi menee nukkumaan, on vihdoin aikaa päivittää Insta ja luonnostella jotain blogiin. Vaihtoehtoisesti voisin yrittää rutistaa vatsalihaksia, sillä pakko se on nyt myöntää, etteivät nämä ylimääräiset seitsemän kiloa katoa enää itsestään.

Blogin ja Instagramin päivittäminen alkaa tuntua työltä, jota se tavallaan onkin, mutta liika suorittaminen on omiaan tappamaan aidon kiinnostukseni luovaa työtä kohtaan. Siksi tein nyt periaatepäätöksen, etten enää edes yritä päivittää blogia samaan tahtiin kuin ennen. Yksi julkaisu viikossa saa olla riittävästi nyt toistaiseksi. Tietenkin jos kirjoitettavaa ja aikaa riittää, voi täällä ilmestyä useampikin uusi teksti viikossa.

Olemalla armollinen itselleni nyt, uskon tekeväni palveluksen paitsi itselleni, myös perheelleni ja työkavereilleni. Mieluummin keskeytän blogin aktiiviset kasvutavoitteet nyt kuin huomaan muutaman vuoden päästä olevani usean kuukauden sairaslomalla uupumuksesta.