Pinossa | Pinossa-blogissa sisustetaan pienen perheen kotia rennolla otteella

23/04/2019

Maailman parhaat mokkapalat

Mokkapalat, tuo futismutsien (tai no, kaikkien mutsien) klassikkoleivonnainen, jonka läsnäolo myyjäisissä on yhtä pakollinen kuin Juhlamokka-kahvipaketin. Empiirisen tutkimukseni perusteella voin todeta, että 80 % ikäluokkani edustajista on kärsinyt jonkinasteisesta mokkapalatraumasta, jonka ovat aiheuttaneet kuivat, lässähtäneet ja kahville maistumattomat suklaaneliöt. Ei niin maistuva historia mokkapalojen kanssa onkin aiheuttanut sen, ettei niiden resepti taida kuulua ikätovereideni reseptikirjan kulutetuimpiin sivuihin.

Äitini ei koskaan ollut tyypillinen leipojaäiti, joten omalta osaltani olen säästynyt traumoilta. Niinpä pahaa-aavistamattomana lupauduin leipomaan mokkapaloja agilityseurani kisabuffaan vuosia sitten, ja sillä tiellä ollaan edelleen. Välissä olen koittanut siirtyä muihin leivonnaisiin, mutta lopulta vastuu mokkapaloista tuntuu aina jäävän minulle. Ehkä siksi, että olen ainoa joka niitä suostuu leipomaan tai siksi, että reseptini on yksinkertaisesti aivan älyttömän hyvä.

Tämä resepti on kaloreita säästelemättä supermaukas, ja se sen sisältämä rasvamäärä auttaa pitämään mokkapalat mehukkaina myös seuraavaan päivään. Oikeastaan yön yli lepääminen tekee vain hyvää näille herkuille.

Perinteisestihän mokkapalat koristellaan värikkäillä nonparelleilla, mutta itse en ole koskaan pitänyt niistä – sehän on sama kuin ripottelisi vain värjättyä sokeria mokkapalojen pinnalle. Olen kokeillut monia tapoja koristella mokkapaloja, mutta suosikkini on sulatettu valkosuklaa.

Näihin mokkapaloihin kokeilin marmoroidun kuvion tekemistä valkosuklaan avulla. Kaadoin kuitenkin kuorrutteen hieman liian lämpimän pohjan päälle, joten ennen koristelun valmistumista se ehti imaista osan kuorrutteesta. Pinnan koristelu ei siis ole ihan täydellinen, mutta maku on sitäkin parempi!

Maailman parhaat mokkapalat (uunipellillinen)

Pohja

5 munaa
5 dl sokeria
300 g sulatettua voita
7 dl vehnäjauhoja
4 kukkurallista ruokalusikallista kaakaojauhetta
4 tl leivinjauhetta
4 tl vaniljasokeria (tai 2 tl vaniljasokeria ja ripaus vaniljapulveria)
3 dl maitoa

Kuorrutus

150 g voita
250 g tomusokeria
4 kukkurallista ruokalusikallista kaakaojauhetta
4 tl vaniljasokeria (tai 2 tl vaniljasokeria ja ripaus vaniljapulveria)
5–8 rkl vahvaa kahvia (suosikkini on Paulig Café Parisien kahvia keitettynä 3 x puruilla)

Laita uuni lämpiämään 225 asteeseen ja peitä uunipelti leivinpaperilla. Sulata voi mikrossa ja keitä kahvi.

Vaahdota munat ja sokeri vaaleaksi ja kuohkeaksi vaahdoksi. Yhdistä pohjan kuiva-aineet keskenään, ja lisää ne siivilöiden muna-sokerivaahtoon vuorotellen maidon kanssa. Kääntele jauhot ja maito sekaan nuolijalla välttäen liiallista vatkaamista. Kääntele lopuksi sekaan hieman jäähtynyt voisula. Kaada taikina uunipellille ja paista uunin alatasolla noin 15 minuuttia. Tarkkaille kypsymistä (!) ja tarkasta pohjan kypsyys esimerkiksi hammastikulla.

Pohjan kypsyessä tee kuorrutus. Sulata voi kattilassa, ota kattila pois liedeltä ja siivilöi joukkoon kuiva-aineet. Sekoita seos tasaiseksi. Seos leikkaa, mutta se muuttuu tasaiseksi, kun lisäät mukaan kahvin. Lisää kahvia vähitellen ruokalusikallinen kerrallaan, jottei kuorrutuksesta tule liian löysää. Jos seoksesta tulee liian löysää, voit lisätä joukkoon enemmän tomusokeria. Kaada kuorrute vielä hieman lämpimän pohjan päälle, jolloin sen levittäminen on helpompaa. Koristele haluamallasi tavalla.

Valkosuklaalla marmoroitu pinta on tehty siten, että levitin lusikalla sulaa valkosuklaata kuorrutteen päälle, jonka jälkeen sotkin sen pyörteiksi hammastikun avulla. Tässä kannattaa olla nopea, sillä kuorrutteen alkaessa kovettua pinnasta ei enää tule tasaista.

Seuraathan blogiani nyt myös Facebookissa?

18/04/2019

Mitä kuuluu huhtikuuhun

Moni on taas kysellyt minun ja pojan kuulumisia, kiitos siitä. Kyselyistä havahduinkin siihen, etten hetkeen olekaan päivittänyt meidän vauva-arjen kuulumisia ja kuvioita tänne blogin puolelle. Otetaanpa siis katsaus viimeisiin viikkoihin.

Päällisin puolin kaikki sujuu edelleen hyvin, ja sanon tämän jo heti alkuun: Joka päivä jaksan olla kiitollinen terveestä pojastamme. Poika on tosiaan nyt 3,5 kk, eikä mitään suurempia huolia ole ilmennyt satunnaista vaippaihottumaa lukuun ottamatta. Talkki ja sinkkivoide pölyttyvät vessan kaapissa lähes koskemattomina. Hyvä niin. Imetyksen lähdettyä kunnolla käyntiin se on myös jatkunut niin, eikä mikään syömiseni ole antanut aihetta imetysdieetille. Alun mahavaivat ovat helpottaneet, enkä enää edes laske satunnaisia väsykiukkuja kiukutteluksi.

Öisin poika herää kerran tai kaksi. Nukkumaan meillä mennään siinä kahdeksan hujakoilla, ja yleensä poika herää syömään yhden ja kolmen välillä, ja sen jälkeen uudestaan viiden kuuden aikoihin. Useimpina öinä saan nukkua vähintään yhden 3–4 tunnin pätkän, koska syötöt kestävät 10–20 minuuttia eikä erityistä nukuttamista tarvita. J on mahdottoman helppo ja perustyytyväinen vauva, joka nukahtaa kiltisti omaan sänkyynsä hyvän yön toivotusten jälkeen. Tiedän, olen äärimmäisen onnekas.

Viime viikolla aloitimme vauvauinnin, ja poika on altaassa kuin kala vedessä. Eilen pääsimme pulikoimaan toisen kerran, ja sen verran vakuuttavaa meno oli, että olisimme halutessamme saaneet kokeilla jo sukeltamista. Mummu kommentoikin pojan tulleen äitiinsä ja tätiinsä – selvästi mökkijärvessä kasvava vesipeto kyseessä.

Toivottavasti uinti auttaisi poikaa oman kehon hahmottamisessa, ja laukaisisi halun tutustua ympäröivään maailmaan vähän paremmin. Perustyytyväinen kun tarkoittaa meillä sitä, että selällään leikkimatolla on ihan kiva olla. Meillä ei suuremmin koeta tarvetta kääntyillä tai treenailla niskalihaksia. Olinkin varma, että tästä hyvästä saisimme neuvolassa lähetteen fysioterapeutille, mutta ylihuolehtivainen neuvolatätimme antoi meille armonaikaa seuraavaan kertaan. Poika kuitenkin kannattelee hyvin päätään, joten en ole asiasta huolissani.

Tietenkin meillä on omat haasteemme, eikä vauva-arki todellakaan ole aina niin ihanaa. Avomies joutuu nyt tekemään töissä pitkää päivää, mikä tietenkin kiristää vähän kummankin hermoja. ”Viihdytä sun lasta nyt hetki, mä teen päivityksen” onkin kuultu suustani jo aika monta kertaa. Tosin eipä mieskään nyt suuremmin nauti siitä, että ehtii nähdä poikaa vain pari tuntia päivässä (vaikka välillä kyllä olenkin kateellinen sille, että hän saa olla päivällä niinkin kauan pois kotoa).

Lapsi on muuttanut suhdettamme, kuten se varmasti muuttaa jokaisen parin suhdetta. Ennen vauvaa olimme viihtyneet kahdestaan niin pitkään, että uusi tulokas on todellakin ravistellut palaset aivan uuteen uskoon. Alankin hiljalleen ymmärtää, miksi vauvavuoden sanotaan olevan parisuhteelle se kaikista raskain vuosi. Miehelle uuden roolin omaksuminen on varmaan ollut helpompaa, mutta itse myönnän vielä vähän hapuilevani tämän uuden avovaimo-äiti-minä -kuvion välillä. Mutta kaikkia asioita voisi kuitenkin mutkistaa vielä koliikki, maitoallergia, toista tuntia jatkuvat imetykset tai atooppinen iho, joten oikeasti en edes kehtaa valittaa pienistä haasteistamme.

PS. Yritin kaksi vuotta uskotella itselleni, etten tarvitse blogille Facebook-sivua (suutarin lapsella ei ole kenkiä vai miten se nyt meni…), mutta nyt nostan käteni ilmaan luovuttamisen merkiksi. Jatkossa blogiani pääsee siis seuraamaan kätevästi myös Facebookin kautta!

13/04/2019

Kuka meillä tekee kotityöt?

At Maria’s -blogista bongasin mielenkiintoisen aiheen: kotitöiden jakaminen perheessä. Äkkiseltään voisin sanoa, että suurimman osan kotitöistä meillä hoitaa vanhanaikaisesti nainen. Siis minä. J:n syntymän jälkeen kotitöiden määrä ei todellakaan ole vähentynyt, joten pieni keskustelun poikanen aiheesta saattaisi olla paikallaan.

Oma suhtautumiseni kotitöiden jakamiseen minun ja avomiehen välillä on hieman ristiriitainen. Olisi ihanaa, jos avomies välillä tajuaisi imuroida pyytämättä, mutta toisaalta usein olen todennut, ettei avomiehen työnjälki läpäise tiukkaa seulaani. Ja onhan joskus niitä hetkiä, jolloin oikeasti nautinkin siivoamisesta. Avomies taas inhoaa siivoamista. Kuuluko silloin siivoaminen automaattisesti minulle? No ei.

Tilastokeskuksen tekemän tutkimuksen mukaan kotitöihin käytetty aika eroaa selkeästi sukupuolten välillä. Sen mukaan 2009–2010 miehet käyttivät kotitöihin vuorokaudessa hieman yli 150 minuuttia, kun naiset vastaavasti käyttivät vapaa-ajastaan siihen noin 220 minuuttia.

Töiden laatu myös jakaantui selkeästi niin, että miehet käyttivät enemmän aikaa korjaus- ja rakennustöihin, lämmitykseen ja kulkuneuvojen huoltoon. Kaikkia muita kotitöitä naiset tekivät enemmän. Esimerkiksi ruuan valmistukseen naiset käyttivät lähes 50 minuuttia ja miehet noin 18 minuuttia. Siivoukseen naiset käyttivät 35 minuuttia ja miehet vastaavasti vain 10 minuuttia. Yhtään väheksymättä miesten työpanosta, mutta onhan auton vuosihuolto ajallisesti aika paljon kevyempi homma suorittaa kuin jokaviikkoinen siivous.

Pilke silmäkulmassa olen äidin oppien mukaan sanonut, ettei ole olemassa miesten ja naisten töitä – paitsi että kaikki autoihin liittyvät ja vessan pesu kuuluu aina miehille. Vaikka aina olenkin tätä määritelmää käyttänyt leikkimielisesti, menee homma meillä aika lailla juuri näin. Avomies hoitaa kaikki autoihin liittyvät jopa siinä määrin, että ajoin kuukauden katsastamattomalla autolla, koska avomies ei muistuttanut minua sen katsastamisesta ajoissa. Kylpyhuoneen pesu myös hoituu kiltisti miehen toimesta, joskin minun täytyy ystävällisesti ilmaista tahtoni sen tapahtumiseen muutaman kerran etukäteen.

Jääkaapin täyttäminen, ruuan valmistus, lapsen neuvolakäynnit ja vaatevarastosta huolehtimisen sekä koirien hoito ruokintaa lukuun ottamatta kuuluu yksin minulle. Jos joskus (eli nykyisin aika usein) keittiössä seisoskelu ei huvita, ja ruuan valmistus kaatuu avomiehen harteille, koostuu silloin illallinen lähes poikkeuksetta pakastepizzasta.

Kesken kirjoituksen avomies tuli kysymään mistä kirjoitan, ja aiheen kuultuaan totesi: ”No suurimmaksi osaksi sinä (hoidat kotityöt). Minä kyllä yritän parhaani mukaan tehdä oman osani”. Hetken mietittyään avomies vielä täydensi: ”Mutta kyllä mä leikkaan nurmikon, pesen autot, haen postin, lämmitän takkaa ja vien roskat. Ja pesen ikkunat”. Tämä postien haku, kuten muukin lista, on muuten täysin totta. Olemme asuneet tässä osoitteessa vuodesta 2015, ja olen hakenut postin ehkä kerran. Rehellisesti sanottuna en edes tiedä, onko minulla postilaatikon avaintakaan enää.

Jakomme kotitöiden suhteen on aika selkeä, vaikka kieltämättä se kuormittaakin minua huomattavasti enemmän. Myös se kaikista raskain metatyö kasaantuu minun harteilleni. Kahden aikuisen kohdalla metatyön määrä on ollut vielä hallittavissa, mutta nyt perheen kasvettua työ on lisääntynyt ja tulee vielä lisääntymään eksponentiaalisesti. Esimerkiksi kotoa lähtö pitää aloittaa jo tuntia ennen auton starttaamista, ja luonnollisesti oman lähtöni lisäksi ohjeistan vielä avomiestäkin huutelemalla aikataulutietoja ja ”voitko viedä autoon” -kommentteja kesken hoitolaukun pakkaamisen. En tiedä tarvitsisiko minun tehdä niin, mutta jostain syystä olen niin alkanut tehdä.

Vielä vain en ole selvittänyt sitä, olenko itse ottanut perheemme projektipäällikön roolin, vai osasiko avomies kenties vuosien evoluution tuloksena sysätä sen minulle täysin huomaamattani. Mielenkiinnolla odotan myös sitä paria kuukautta, jolloin avomies jää pojan kanssa kotiin ennen päiväkodin aloitusta. Alkaakohan sinä aikana avomies hoitamaan myös näitä ”äidin hommia”?