Tänään avatessani puhelimen kalenterin todellisuus iski märkänä rättinä kasvoilleni: Tämä on viimeinen kokonainen viikkoni äitiyslomalla. Ensi viikon perjantaina palaan töihin.
Kuinka sitä voikaan olla yhtä aikaa niin iloinen ja surullinen samasta asiasta?
Olen kesästä asti odottanut töihin paluuta, sillä olen tiedostanut tarpeeni saada omaa aikaa työelämän kautta. Työminäni on suuri pala persoonaani, ja sen hautaaminen kuukausiksi ei ole tuntunut luontevalta. Onneksi olen blogin kautta saanut ”leikkiä töitä” säännöllisesti, muuten olisin jo varmasti tullut hulluksi. Kaipaan silti aivoilleni jälleen uudenlaista tekemistä ja haasteita, joita erilaisten asiakkaiden kanssa työskentely tuo mukanaan.
Töihin paluu tarkoittaa sitä, että tässä omituisessa välitilassa, jota vanhempainvapaaksikin kutsutaan, eläminen loppuu. Se oikea arki alkaa, tosin pehmeällä laskeutumisella, koska avomies jää nyt vuorostaan kotiin pariksi kuukaudeksi.
Odotukseni muuttui haikeudeksi heti kalenterin kääntyessä lokakuulle. Lokakuun alkaminen teki konkreettiseksi sen, että olisin kotona enää vain kuukauden. Viisaan sanonnan mukaan “päivät lasten kanssa ovat pitkiä, mutta viikot lyhyitä”, ja noiden pitkien päivien aikana ehdinkin jo unohtaa mitä loppukuukauden läheneminen tarkoittaa. Aikakäsitteeni on muutenkin täysin vääristynyt, sillä kuluneet 10 kuukautta ovat tuntuneet ehkä noin neljältä kuukaudelta.
On ollut valtava etuoikeus pystyä olemaan kotona ja seurata hetki hetkeltä J:n kasvua ja kehitystä. Tietenkään sitä(kään) en osannut arvostaa tarpeeksi unettomina öinä ja liian aikaisina aamuherätyksinä, jolloin mikään ei tuntunut kelpaavan vauvalle.
Olen saanut olla läsnä lukemattomissa ensihetkissä, mutta tällä hetkellä mielessä kaihertavat vain ne tulevat ensihetket, ensiaskeleet ja -sanat, joita en ehkä pääse todistamaan.
Mietin, olenko osannut olla tarpeeksi läsnä viime kuukausina. Entä osaanko olla tarpeeksi läsnä niinä lyhyinä arki-iltoina, jolloin minulla on mahdollista olla J:n kanssa? Pelkään kotitöiden, somen ja muiden ”pakollisten” askareiden vievän liikaa aikaa yhdessäololta.
Samoja asioita miettii varmasti jokainen työelämään palaava vanhempi, ja itseäni on suuresti lohduttaneet ne tarinat, joissa perhe-elämä, harrastukset ja työelämä on saatu sopimaan yhteen niin, ettei mistään koeta jäävän paitsi. Kuulemma yhteistä aikaa osaa myös arvostaa täysin eri tavalla. Arki ei silti saa muuttua suorittamiseksi. Löydänhän tasapainon?
Samanlaista luopumisen tuskaa olen kokenut imetyksestä, joka näyttäisi olevan lopuillaan vauvan toimesta. Aavistelin imetyksen loppuvan pian töihin paluuni jälkeen, ja tietenkin sen loppuminen ennakkoon ja vieläpä vauvantahtisesti on pelkästään hyvä. Silti sen loppuminen tuntuu niin raastavan haikealta. Koko vuoden halusin lopettaa, mutta nyt en enää toivokaan imetyksen loppumista – ihan sama vaikka näyttäisin Möröltä kaikissa vaatteissani vielä seuraavan vuoden.
Välillä tuntuu, että äitiys onkin pelkkää luopumisen aiheuttamaa haikeutta.
Vaikka ensi viikko pelottaa ja itkettää, on minulla onneksi mitä ihanin työpaikka, jonne palata. Ja mikä parasta, on minulla ehkä maailman ymmärtäväisin esimies ja työkaverit, jotka varmasti pyrkivät tekemään paluuni mahdollisimman helpoksi. Proikkari jo kommentoikin Insta-tarinaani, että onneksi pystyn tekemään etätöitä lähes aina kun siltä tuntuu. <3
