Loka- ja marraskuu ovat tutkitusti kaksi vuoden pisintä kuukautta: lokakuu kestää 45 päivää ja marraskuu 62. Tänään herätessäni jouduin hieraisemaan silmiäni puhelimen ja mikron kellon näyttäessä eri aikaa – hetkinen, onko kelloja siirretty? Jos on, niin mikä päivä tänään? Wait a minute, ensi viikolla on jo marraskuu!
Ehkä se oli lapsi ja pentu, jotka saivat unohtamaan ajan kulun. Ehkä sitä avitti myös kaunis ja aurinkoinen sää, joka jatkui pitkään lokakuun puolelle. Vasta nyt läheinen metsä ja pelto on muuttunut niin märäksi, ettei siellä pärjää ilman kumisaappaita (joita en tietenkään ikinä laita jalkaan lenkille).
Tästä on tulossa lokakuun 7. postaus – ja ensimmäinen pelkkiä kuulumisia käsittelevä sellainen – eli minulla on ollut aikaa ja inspiraatiota taas kirjoittaa. Kuukausia sitten päätin hiljentää julkaisutahdin yhteen postaukseen viikossa, mutta nyt niitä onkin tullut kaksi viimeisten viikkojen aikana. Se on ihan kiva, koska kevään aikana ja sen jälkeen lisää lukijoita on eksynyt tekstieni pariin. Se on yleensä välitön palaute siitä, että teen jotain hyvin tai oikein tällä hetkellä. Kiitos!
Teknisesti aikaa kirjoittaa ei ole tullut lisää, sillä lokakuussa osittaista lomautustani purettiin taas enemmän. Työtilanteen parantuminen on varmaan helpottanut pientä taloudellista stressiä, ja sitä kautta tekstejä on syntynyt helpommin. Edelleen olen kuitenkin lopen kyllästynyt kotitoimistoon ja koronaan, mutta eihän asialle mitään mahda. Jos me kaikki kyllästymme ja lopetamme varotoimet, ei tästä tilanteesta päästä vielä pitkiin aikoihin. Vaikka onhan tämä edelleen absurdia, olemme kohta vuoden kärsineet pandemiasta, eikä tulevaisuus vieläkään näytä valoisammalta.
En koskaan varannut studioaikaa J:n yksivuotiskuvaa varten, ja nyt jälkikäteen se vähän harmittaa. Siihen nähden paljonko vietän aikaa kamera kädessä, olen kuvannut omaa lastani aivan liian vähän. Suutarin lapset, kenties? Onneksi tänään asiaan tulee pieni parannus, sillä pääsemme portfoliomalleiksi. Toiveeni olisi saada samaan kuvaan koko perhe, eli myös koirat. Saa nähdä, kuinka meidän käy, kun kameran takana on koirille täysin vieras ihminen. Toivottakaa onnea sekä meille että kuvaajalle! 😅
PS. Kuten kuvasta näkyy, J on jo hetken syönyt ilman syöttötuolin “syöttötuoli-osaa”. Hän osaa myös itse päästää koirat ulos avaamalla ja sulkemalla takapihan kaksi ovea. Poika osaa pukea housut, ruokkia koirat ja laulaa tuiki, tuiki tähtöstä. Kasvoiko hän puoli vuotta siinä samassa ajassa, kuin lokakuu hävisi?!
