Aloitetaan disclaimerilla: Kahden vuoden ja yhden lapsen kokemuksella olen surkea antamaan kasvatusneuvoja kenellekään. Viime syksystä asti olemme vääntäneet kättä pojan nukkumisen kanssa, ja Instagramissa siitä keskustelin monet kerrat ja monien kanssa. Siitä päättelin, että vaikka neuvoja en niinkään osaa asiaan antaa, voin tarjota edes sympatiaa ja vertaistukea muillekin huonosti nukkuville.
Lapsen nukkuminen ja nukkumisrytmi muuttuu jatkuvasti. Vauvana J oli erinomainen nukkuja, joka nukahti itsenäisesti omaan sänkyyn kerrasta. Taisimme joutua nukuttamaan nukuttamaan pojan ensimmäisen kerran ehkä joskus keväällä 2020 (en ole ajasta varma, koska väsymys on hämärtänyt ajantajuni). Siitä alkoikin heti hurja syöksykierre, joka meille hyvin nukkuvan lapsen vanhemmille oli aikamoinen shokki.
Ensin nukahtaminen alkoi kestää tunnin. Sitten nukahtaminen helpottui ja tilalle tuli yöheräämiset. Loppuvuodesta olimme tilanteessa, jossa J nukahti hyvin, mutta heräsi yöllä 1–3 kertaa, ja yleensä kahden ja neljän välillä tuli meidän sänkyymme. Aamuherätys oli klo 5–6, ihan sama millainen yö oli takana.
Monena yönä yritin palauttaa pojan omaan sänkyynsä tuloksetta. Ehkä muutamana yönä onnistuin nukuttamaan pojan omaan sänkyynsä kahden tunnin tappelun jälkeen vain todetakseni, että poika heräsi viimeistään tunnin päästä uudestaan. Kun tätä vaihetta oli kestänyt pari kuukautta, aloimme olla jo totaalisen loppu – varsinkin Miksu, joka on meistä se herkkäunisempi.
Liian pitkään yritin pitää kiinni ajatuksesta, että lapsen kuuluu nukkua omassa sängyssään ja meidän vanhempien omassamme. Tammikuun alussa (vihdoin) raahasin oman patjani pojan huoneeseen, ja seuraavat kolme yötä nukuin pojan kanssa siellä. Ensimmäisenä yönä poika olisi halunnut väkisin meidän huoneeseemme, mutta toinen ja kolmas yö saimme jo koko perhe nukutuksi. Hallelujah!
Parvella meillä oli varastossa pieni sänky, jonka siirsimme pojan huoneeseen. Olemme nyt kolme viikkoa nukkuneet vuorotellen pojan huoneessa, ja parina testiyönä poika on nukkunut koko yön heräämättä omassa sängyssään. Univelkaa ei vielä ole kuitattu, mutta kylläpä tuntuu hyvältä saada nukkua.
Läpi erilaisten univaiheiden olemme pitäneet kiinni iltarutiineista. Telkkari sammuu viimeistään seiskalta, ja sängyssä ollaan kasilta. Ennen nukkumaanmenoa leikit pidetään rauhallisina, ja illasta yritän tarjota pojalle paljon haleja ja pusuja. Unileluksi poika saa ottaa minkä haluaa: unileluna on ollut niin jättipehmo, keraaminen saunapöllö, bussikortti kuin korillinen puupalikoitakin. Unikaveriasian kanssa ei kuitenkaan saa temppuilla, vaan valinnassa on pysyttävä.
Koska rakastan kirjoja, yritin jalkauttaa meille myös iltasaturutiinin, mutta poika ei siitä vielä välittänyt.
Nukuttamisen ajan olemme pojan huoneessa (saamme selata puhelinta samalla, sillä emme ole pojan vieressä vaan huoneen toisella puolella), ja yleensä poika nukahtaa alle vartissa. Kun vaihdoimme juniorisänkyyn, kokeilimme sänkyyn palauttamista muutamana iltana, ja se oli täysin toimimaton metodi meillä.
Meille siis toimivin tapa saada taapero nukkumaan omassa sängyssään oli toisen vanhemman muutto lapsen huoneeseen. En tiedä kaipasiko poika läheisyyttä, ehkä ennemminkin häntä vain rauhoitti tieto, ettei ole huoneessa yksin. Jos pojan sänky mahtuisi meidän makkariin, olisin voinut hyvin testata myös pojan muuttamista meidän huoneeseemme.
