Hetki sitten sisustusblogeissa kuohui, kun muutamassa blogissa nostettiin jälleen virtuaaliselle pöydälle ”oikea ja väärä sisustaminen”. Mietittiin, onko laminaatti aina parkettia huonompi vaihtoehto, ja että kertooko laminaatin valinta jotain ihmisen persoonasta. Samaan aikaan Instagramissa oli aistittavassa pienessä sisustustiliporukassamme vähän huonoja viboja – milloin saatiin kommenttia stailatun kuvan paloturvallisuudesta, milloin kauhisteltiin julisteiden pelottavaa värimaailmaa.
Sain hiljattain Facebookissa kettuilevaan sävyyn kirjoitetun kommentin, jossa kysyttiin, mitä varten sohvamme on hankittu. Kysymyksellä viitattiin siihen, ettei kolme metriä leveällä sohvallamme olisi mahtunut istumaan viiden koristetyynyn ja parin torkkupeiton takia. Vaikka mieleni olisi tehnyt vastata jotain aivan muuta, tyydyin näpyttelemään vastaukseksi asiallisen kommentin sohvan ensisijaisesta funktiosta eli sillä löhöämisestä.
Kaikki tämä herätti mielessäni ajatuksia kiltteydestä. Miksi se on niin vaikeaa, ja onko sitä somessa kohta enää olemassa? Vaihtuuko Instagramin sydän-nappi seuraavassa päivityksessä oksentavaan emojiin?
Olen aika nössö ihminen, eikä minulla olisi koskaan pokkaa haukkua tai arvostella toisen kotia kasvotusten, tai edes omalla nimelläni somessa. Itse asiassa nimimerkinkin suojissa haukkuminen tuntuu jo ajatuksen tasolla pahalta. En ole mikään pyhimys – tietenkin olen sortunut arvostelemaan muiden valintoja. Kommenttini olen kuitenkin aina esittänyt pienessä piirissä niin, etteivät ne ole päässeet loukkaamaan ketään. Siksi minua edelleen jaksaa ihmetyttää se, kuinka törkeitä kommentteja aikuiset ihmiset päästävät näppäimistöltään.
Vaikka kaikki jaksavat toitottaa arkirealismin ja oikeiden kotien perään, on fakta, ettei kenenkään tiskivuoret tai villakoirat nurkissa kerrytä tuhansia tykkäyksiä ja ihastelevia kommentteja. Kun oman kodin sotkuja saa katsella tarpeeksi, tuntuu huojentavalta uppoutua kauniiseen kuvavirtaan fiilistelemään tunnelmallisia ja stailattuja sisustuskuvia. Itsekin olen huomannut tämän niin ihastelijana kuin myös kuvan julkaisijana: aina ne kaikista stailatuimmat ja epärealistisimmat kuvat keräävät eniten tykkäyksiä.
Samaan aikaan kun kuvilta vaaditaan täydellisyyttä ja hyggeä hyggen perään, arvostellaan niitä kommenteilla, jota itselleni ei tulisi edes mieleen esittää. Toisen kodin ja vaivannäön haukkuminen tuntuu olevan toisille aivan käsittämättömän helppoa. Ihan kuin he eivät edes tiedostaisi, että kommenttien vastaanottaja oikeasti asuu kodissaan ja on siitä ylpeä.
Vielä ihmeellisempää mielestäni on se, jos vieläkään ei osata erottaa todellisuuden ja stailatun kuvan eroa. Insta-tuttuni oli kuvaa varten laittanut pienen viherkasvin lattiatyynyn päälle. Sommitelma näytti kuvassa ihanalta, mutta jokaisen järki sanoo, ettei se toimisi ihan oikeassa elämässä. Silti jonkun oli pakko kommentoida, että pian tuo kasvi kaatuu ja pilaa maton. Miksi? Mitä iloa kommentoija sai kommentistaan?
Kyse ei ole siitä, etteikö kritiikkiä saisi esittää. Kyse on siitä, mihin muotoon mahdollinen rakentava palaute on muotoiltu ennen lähetä-napin painamista.
Olen raskaushormonieni kanssa vaiheessa, jossa en kestä ympärilläni yhtään negatiivistä ilmapiiriä. Kiukustun helposti, ja imen toisten negatiiviset tunteet itseeni kuin samettityyny koirankarvoja. Siitä syystä olen erityisen hyvin aistinut nyt kaikki arvostelevat kommentit, joita somefeedeihini on tupsahdellut. ”Eikö äiti tai muumien katselu opettanut, että jos ei ole kaunista sanottavaa, ei kannata sanoa mitään?” on pyörinyt mielessäni monen monta kertaa. Jos on olemassa riski, että oma mielipide saattaa pilata toisen illan, miksi sitä ei voi pitää omana tietonaan?
