En taatusti ole ainoa, joka joutuu tarkistamaan viikonpäivät kalenterista. Olemme olleet kotona nyt yli 40 päivää, ja alan hiljalleen tottua siihen, että kaikki päivät sulautuvat yhdeksi ja samaksi massaksi – taaperon kanssa kun sunnuntai tuntuu ihan samalta kuin maanantai.
Olen aina pitänyt itseäni ajoittain sosiaalisena introverttina, mutta olen huomannut olevanikin enemmin yksin viihtyvä ekstrovertti. Sosiaalisten kontaktien puute alkaa tuntua nimittäin nyt täälläkin. On ikävä ystäviä ja työkavereita. On ikävä toimistoa ja lounasravintoloita. On tässä tullut myös huomattua, etten varmasti koskaan pystyisi tehdä töitä kotoa käsin 24/7.
Eineksiä meillä on syöty todella vähän kuluneen kuukauden aikana – ei yhtään! Kotiruuan ohella olemme kyllä tukeneet paikallista ravintolatoimintaa sen verran, että se kyllä kompensoi eineksien syömättömyyden.
J on ottanut kotona olemisesta kaiken irti parin viimeisen viikon aikana. Tällä viikolla ruokapöydän tuolit alkoivat oleskella selällään, syöttötuoli kyljellään ja metrin verran teippiä ilmestyi takkaluukkuun. Maljakot muuttivat jääkaapin päälle ja kompostiverkko kookoksen ympärillä on vakiinnuttanut paikkansa osana sisustusta. Talttapäästä on tullut kotimme must-have, sillä sen avulla lukitaan ovia ja rajataan itseohjautuvan taaperon menemistä. Ei ole mikään yllätys löytää kaukosäädintä kylppäristä, vaikka usein J:n mentyä nukkumaan ensimmäinen puolituntia menee sitä kaukosäädintä etsiessä.
En käsitä, mistä tämä vilpertti oikein ilmestyi näin yhtäkkiä! Lisäksi J on oivaltanut ennustamattomien raivareiden mahdollisuuden, ja ne jos jotkin koettelevat hermoja päivisin.
J on puheen suhteen ottanut huimia harppauksia eteenpäin, joten oikeasti on ihan kiva olla kotona todistamassa sitä. J:n sanavarastoon kuuluu nyt äiti, isi, koira, kirja, katso, kettu, kukka, kakka, kissa, kone, oho, ei oo, maito, lisää ja viimeisimpänä tulokkaana kiitos. Passiivinen sanavarasto pojalla on myös aivan mieletön, ja joka päivä hämmästyn pojan reagoidessa johonkin uuteen lauseeseen. Toissapäivänä J haki pyynnöstä ruokapöydältä kaljatölkin, vaikka se onkin ehkä vähän kyseenalainen meriitti. Mistään ruokaan liittyvästä emme myöskään voi puhua ilman, että poika säntää heti jääkaapin oveen roikkumaan.
Pojasta on kuoriutunut myös aikamoinen pikkuapulainen, joka rakastaa pyykin pesemistä (pyykkien laitto koneeseen, luukun sulkeminen, napin painaminen ja koneen tyhjentäminen). Hän haluaa myös aina auttaa laatikoiden sulkemisessa ja imuroinnissa, vaikka jälkimmäisen suhteen hänestä on vielä hiukan enemmän haittaa kuin hyötyä.
Elämä on muuttunut yksinkertaiseksi, ja jollain tasolla nautin tästä aikatauluttomuudesta. Samalla en voi olla pohtimatta, miltä tämä aika tuntuu arjen palauduttua normaaliksi. Vai palautuuko arki enää koskaan siihen samaan normaaliin? Ehkä laiskistumme kaikki juuri sopivasti sen verran, että nämä pehmeät ja hitaat arvot nousevat arvoasteikolla hitusen korkeammalle.
Vastaa