• Info
  • sisustus
  • DIY
  • reseptit

Pinossa

sisustusblogi

Luovan kirjoittamisen tarina – 2

25/10/2021

Pinossa_MG_2691

Tämä tarina on osa luovien tarinoiden sarjaa, jonka aloitin halusta kehittyä luovana kirjoittajana. Tarinat voivat perustua aitoihin tilanteisiin tai olla mielikuvitukseni tuotetta – tai jotain siltä väliltä. Kaikki tarinat tulet löytämään jatkossa tarinat-kategorian alta. Kuva ei liity juttuun mitenkään, mutta joku kuvituskuva oli kiva laittaa. Edelleen arvostan myös kaikkea palautetta tähän projektiin liittyen. 😊

––––

Muutaman minuutin ajomatkan jälkeen suuttumus alkaa hiljalleen vaihtua katumukseen. Ei olisi pitänyt sanoa sillä tavalla. Ei olisi pitänyt lähteä niin kiukkuisena. Nyt kaikkien päivä alkoi huonosti, vaikka aamu lupailee kaunista syyspäivää. Yöllä on ensimmäisen kerran käynyt pakkasen puolella, ja pientareen rikkaruohot näyttävät aivan sokerihuurretulta. Kuten ne murot, joita söin viimeksi yläasteella. Saakohan niitä edes enää? Matalalta paistava aurinko kimaltelee kohmeisilla lehdillä, ja maasta nouseva kosteus nostaa aavemaisen, mutta kauniin, usvan. Täytyy nauttia tästä näystä niin kauan, kun aamut ovat vielä edes jokseenkin valoisia.

Ajatukseni siirtyvät maissihiutaleista takaisin hetkeen, kun kiskoin turhautuneena päälleni takkia. Pitäisi varmaan soittaa ja pahoitella ärtynyttä käytöstäni. Aikainen aamu vain väsytti ja tuntui epäreilulta, vaikka eihän se mikään kunnon syy ole. Näin jälkikäteen tuntuu itsekkäältä pilata muidenkin aamu vain siksi, että itse nousin väärällä jalalla.

Mutta aina ei vain jaksa olla aikuinen. Välillä tuntuu oikeastaan syntisen hyvältä käyttäytyä kuin keskenkasvuinen teini, ja purkaa pahaa oloaan muihin. Huomatkaa, minua harmittaa nyt! Keskeyttäkää kaikki ja suunnatkaa energianne minuun! Lupaan itselleni käyttäytyä tästä lähtien kuin aikuinen ja ilmaista harmitukseni niin, että saan se myötä kaipaamaani tukea ja ymmärrystä. Pitäisi kuitenkin tuntea jo tähän ikään mennessä itsensä niin hyvin, että tietäisin lupauksen olevan valhetta. Nimettyyn parkkiruutuun peruuttaessa en vieläkään ole soittanut ja pyytänyt anteeksi. Vilkaisen kelloa ja totean sen olevan liikaa. Nyt ei enää kannata edes soittaa.

Päiväkodin portilla vastassa odottaa iloinen lapsi: ei merkkiäkään aamuisesta. Hän on siis ainakin antanut pyytämättäni anteeksi. Kyykistyn maahan ja rutistan lasta sylissäni hetken normaalia pidempään. Takkini helma on vähällä osua lätäkköön. ”Onpa kiva nähdä” sanon, ja lapsi alkaa kertoa iloisena keppileikistä, joka juuri jäi kesken.

Ehdimme olla kotona tunnin verran kahdestaan, ennen kuin toinen anteeksipyyntöni kohde saapuu kotiin. Kävelen vastaan eteiseen, ja sanomatta mitään kiedon käteni hänen ympärilleen. Halaukseeni vastataan ja tiedän, että aamuinen on hänenkin osaltaan anteeksi annettu.

Filed in: tarinat • by Essi • Leave a Comment

Ensimmäinen luovan kirjoittamisen tarina – Iik!

07/09/2021

Alkusanat:

Olen jo pitkään halunnut kehittää itseäni luovan kirjoittamisen osalta, ja viimein uskalsin (teidän kannustuksesta) aloittaa lyhyiden tarinoiden julkaisemisen täällä blogissa. Nämä tarinat ovat kuvitteellisia tai tosielämän tilanteita – tai niiden sekoituksia, joiden kautta pyrin välittämään erilaisia tunnetiloja tai hetkiä. Koska olen vasta aloittanut luovan kirjoittamisen muistikirjani raapustamisen, otan tästä ja tulevista teksteistä enemmän kuin mielelläni vastaan palautetta. Jos teksti herättää sinussa jotakin, olisi ihanaa kuulla se. ❤️

Iik. En tiedä miksi tämän julkaisu jännittää näin paljon. Vaikka olen kirjoittanut blogia monta vuotta, tuntuu, että nyt paljastan teille itsestäni jotain aivan uutta. Päästän teidät pääni sisälle paikkaan, jossa olen aikaisemmin ollut vain yksin ajatusteni kanssa.

_MG_2327

Havahdun ajan kuluun. Tai oikeastaan siihen, etten tiedä kauanko olen viettänyt aikaa Hydran saarella nauttien loputtoman tuntuisesta kesälomasta, kirkkaan turkoosista merestä ja näkymästä, jossa valkoiseksi rapattu seinä kohtaa mäen alapuolella kasvavat sitruunapuut. Vaikka haluaisin vielä jäädä tunnustelemaan varpaillani jalkojeni alla vaaleanpunaisena kiiltelevää marmoria ja tuoksuttelemaan auringon kypsyttämiä persikoita, revin itseni takaisin todellisuuteen laskemalla kirjan kädestäni ja katsomalla kelloa: puoli kolme.

Kävelen makuuhuoneeseen, ja jo ovelta kuulen rauhoittavan tuhinan. Ilmassa tuoksuu vielä uni, lämpimät lakanat ja aavistus jotain makeaa, joten avaan varovaisesti verhoja, ja kömmin sängylle hänen viereensä. Verhojen raosta loppukesän valo osuu vaaleana hehkuviin kultaisiin kiharoihin, jotka ovat liimautuneet otsaa vasten. Siirrän hiukset hellästi sivuun koska muistan, miten hyvältä tuntuu aamuisin pyyhkäistä hiukset pois yön jäljiltä nihkeältä iholta, erityisesti korvien takaa.

Kuiskuttelen hiljaa silitellen hänen kasvojaan. Katsellen niitä. Vaaleaa täydellistä ihoa ja isältään perittyjä punaisia huulia, jotka kaartuvat kauniimmin kuin yhdetkään koskaan näkemäni huulet. Iho silmäluomissa on aavistuksen pinkki ja violetti tehden vaikutelmasta lasimaisen hauraan. Sellainenhan tuo nukkuva ihme onkin, kuin nukke pitkien ja hiilenmustien silmäripsiensä kanssa. Niin kaunis. Ja minun.

Onni tuntuu puristavana tunteena rinnassa. Miten joskus voikin olla niin onnellinen, että sattuu. Hetkeksi käteni hakeutuu puhelimelle, mutta sitten tajuan, ettei tilanne kuitenkaan tuntuisi enää samalta videolla. Varmempaa on olla rikkomatta taikaa ja tallentaa hetkestä joka ikinen pieni pala syvälle mieleeni. Keskityn tarkkailemaan jokaista yksityiskohtaa. Hieron sormieni välissä pesussa pehmennyttä pellavalakanaa, ja painan huoneessa leijailevat tuoksut mieleeni. Valokeilassa näen pölyhiukkasten tanssivan sängyn yläpuolella, ja ne näyttävät ihan kuin ajatuksen sirpaleet laskeutuisivat unimaailmasta hiljalleen takaisin tajuntaan.

Varoittamatta kauriin ripset rävähtävät ylös, ja hetkessä siniset silmät löytävät omani. Yhden uneliaan räpäytyksen jälkeen seuraa hymy, jonka puolesta olisin valmis tekemään mitä tahansa. Onnen tunne rinnassani on niin pakahduttava, että se nousee kurkkuun asti. ”Hei kulta, oliko hyvät unet?” kysyn tunnustellen hänen mielentilaansa, joka tunnetusti saattaa heitellä ääripäästä toiseen juuri herättyä. ”Oli”, lapsi vastaa hymyillen.

Filed in: fiilistely, tarinat • by Essi • 2 Comments

Essi

Pinossa-blogissa sisustetaan lapsi- ja koiraperheen kotia rennolla otteella. Inspiraatiota kotiin saan niin vintagesta kuin skandinaavisesta muotoilustakin. Kierrätys, vastuullisuus ja lapsiperheen arki ovat sisustamisen ohella – tai sen näkökulmasta – blogini kantavia teemoja.

Tervetuloa mukaan!
  • Facebook
  • Instagram
  • Pinterest

Viimeisimmät artikkelit

  • Uudet linssit vanhoihin kehyksiin helposti kotoa käsin
  • Minecraft-synttärit ja teemaan sopivat tarjottavat
  • Tilinpäätös 2024
  • Vuosi tässä kodissa ja onnistuneet sisustuspäätökset
  • Postikortteja Pafokselta

Kategoriat

Arkistot

Copyright © 2025 · Theme by Blog Pixie

Copyright © 2025 · Pinossa ·