Tämä tarina on osa luovien tarinoiden sarjaa, jonka aloitin halusta kehittyä luovana kirjoittajana. Tarinat voivat perustua aitoihin tilanteisiin tai olla mielikuvitukseni tuotetta – tai jotain siltä väliltä. Kaikki tarinat tulet löytämään jatkossa tarinat-kategorian alta. Kuva ei liity juttuun mitenkään, mutta joku kuvituskuva oli kiva laittaa. Edelleen arvostan myös kaikkea palautetta tähän projektiin liittyen. 😊
––––
Muutaman minuutin ajomatkan jälkeen suuttumus alkaa hiljalleen vaihtua katumukseen. Ei olisi pitänyt sanoa sillä tavalla. Ei olisi pitänyt lähteä niin kiukkuisena. Nyt kaikkien päivä alkoi huonosti, vaikka aamu lupailee kaunista syyspäivää. Yöllä on ensimmäisen kerran käynyt pakkasen puolella, ja pientareen rikkaruohot näyttävät aivan sokerihuurretulta. Kuten ne murot, joita söin viimeksi yläasteella. Saakohan niitä edes enää? Matalalta paistava aurinko kimaltelee kohmeisilla lehdillä, ja maasta nouseva kosteus nostaa aavemaisen, mutta kauniin, usvan. Täytyy nauttia tästä näystä niin kauan, kun aamut ovat vielä edes jokseenkin valoisia.
Ajatukseni siirtyvät maissihiutaleista takaisin hetkeen, kun kiskoin turhautuneena päälleni takkia. Pitäisi varmaan soittaa ja pahoitella ärtynyttä käytöstäni. Aikainen aamu vain väsytti ja tuntui epäreilulta, vaikka eihän se mikään kunnon syy ole. Näin jälkikäteen tuntuu itsekkäältä pilata muidenkin aamu vain siksi, että itse nousin väärällä jalalla.
Mutta aina ei vain jaksa olla aikuinen. Välillä tuntuu oikeastaan syntisen hyvältä käyttäytyä kuin keskenkasvuinen teini, ja purkaa pahaa oloaan muihin. Huomatkaa, minua harmittaa nyt! Keskeyttäkää kaikki ja suunnatkaa energianne minuun! Lupaan itselleni käyttäytyä tästä lähtien kuin aikuinen ja ilmaista harmitukseni niin, että saan se myötä kaipaamaani tukea ja ymmärrystä. Pitäisi kuitenkin tuntea jo tähän ikään mennessä itsensä niin hyvin, että tietäisin lupauksen olevan valhetta. Nimettyyn parkkiruutuun peruuttaessa en vieläkään ole soittanut ja pyytänyt anteeksi. Vilkaisen kelloa ja totean sen olevan liikaa. Nyt ei enää kannata edes soittaa.
Päiväkodin portilla vastassa odottaa iloinen lapsi: ei merkkiäkään aamuisesta. Hän on siis ainakin antanut pyytämättäni anteeksi. Kyykistyn maahan ja rutistan lasta sylissäni hetken normaalia pidempään. Takkini helma on vähällä osua lätäkköön. ”Onpa kiva nähdä” sanon, ja lapsi alkaa kertoa iloisena keppileikistä, joka juuri jäi kesken.
Ehdimme olla kotona tunnin verran kahdestaan, ennen kuin toinen anteeksipyyntöni kohde saapuu kotiin. Kävelen vastaan eteiseen, ja sanomatta mitään kiedon käteni hänen ympärilleen. Halaukseeni vastataan ja tiedän, että aamuinen on hänenkin osaltaan anteeksi annettu.
