”Voi, raskaus on naisen ihaninta aikaa, nauti joka hetkestä!”. Yeah right. Anteeksi nyt vaan, mutta missä on se luvattu hehku, energia ja ylitsepursuava onni, jota silloin ensimmäisellä kolmanneksella minulle lupailtiin?

Laskettuun aikaan on jäljellä vielä 32 päivää. Huom. Vielä, ei enää. Tammikuisia on alkanut jo putkahdella maailmaan, ja vaikka ensin toivoin todella, että meidän pikkuisemme malttaisi pysyä yksiössään vielä vuodenvaihteen yli, olen nyt alkanut hieman hellittää mielipidettäni. En pistäisi vastaan, vaikka synnytys käynnistyisikin jo tänään (joka valitettavasti ei taida olla kovin todennäköistä).

En missään vaiheessa odottanutkaan raskauden olevan pelkkää ruusuilla tanssimista, mutta samalla en myöskään odottanut sen olevan näin uuvuttavaa. Ja pahinta on tietenkin ajatella, että nämä viimeiset 30 päivää tulevat olemaan ne kaikista vaikeimmat – puhumattakaan siitä viimeisestä viikosta! Vaikka raskaus on sujunut minulla pääsääntöisesti oppikirjan mukaan, olen silti näiden viimeisten viikkojen aikana tullut tutuiksi erinäisten raskausoireiden kanssa, jotka olisin tarkemman tarkastelun jälkeen voinut jättää väliin.

Ensimmäinen ”negatiivinen” raskausoireeni oli väsymys, joka alkoi kesäkuussa ja jatkuikin hellittämättömänä syksyyn asti. Viiden tunnin hereillä olon jälkeen olin valmis painumaan takaisin pehkuihin vähintään kahdeksaksi tunniksi. Kesällä sain myös radi-diagnoosin, joka ei onneksi tähän mennessä ole vaatinut satunnaisten mittailujen ja säännöllisen ateriarytmin lisäksi muita toimenpiteitä. Nyt kuitenkin sokeriarvoni ovat lähteneet herkuttelun jälkeen nousemaan, ja sekös jos jokin piristää näin joulunalusviikolla, varsinkin kun neuvolassa jo nyt lupailtiin yli 4 kg:n vauvaa. Onneksi olemme saaneet lahjaksi vasta kaksi konvehtirasiaa…

Liitoskivut alkoivat viikolla 29, samoihin aikoihin kuin poika kääntyi pysyvästi pää alaspäin. Hetkeksi liitoskivut hellittivät, mutta nyt viimeisen parin viikon aikana mikään ei ole tuntunut tepsivän niihin. Vähiten kipua tuntuu seistessä ja todella hitaasti kävellessä ja pahinta se on taas yrittäessäni vaihtaa yöllä kylkeä tai noustessani ylös sängystä. Osittain liitoskivuista johtuen kykenenkin nukkumaan enää vain muutaman tunnin pätkissä, mutta katkonaisiin yöuniin olen tottunut jo pelottavankin hyvin – tai sitten vain olen jo niin tasaisen väsynyt, etten tunne enää eroa. Muut syyt yöllisiin heräämisiin ovat esimerkiksi lonkan puutuminen, vauvan liikkeet tai närästys, jonka myös sain oppia tuntemaan raskauden myötä.

Painoa minulle on tullut lisää tähän mennessä 15 kiloa. Olen yrittänyt olla stressaamatta siitä, vaikka jo ihan geenienkin puolesta osasin odottaa 20 lisäkiloa. Nyt kilot alkavat kuitenkin tuntumaan kropassa ja päässä, vaikka onneksi tiedän ainakin osan johtuvan pelkästään turvotuksesta.

Nesteturvotusta minulle on kertynyt tasaisesti koko raskauden ajan, mutta lievänä yllätyksenä minulle on tullut se, kuinka moni ruumiinosa voikaan oikeasti turvota tässä yhdeksän kuukauden aikana. Henkisesti pahimmalta turvotus tuntuu kasvoissa, enkä ole enää viikkoihin tunnistanutkaan omaa peilikuvaani (ja siksi kameraan katsominen tuntuu nyt erityisen haastavalta, samoin Instagram-tarinoiden teko). Ennen raskautta en voinut kuvitellakaan, kuinka paljon nenän ja huulien kasvaminen voikaan muuttaa kasvonpiirteitä! No, tulipahan nyt ainakin kokeiltua huulten täyttö samaan rahaan.

Erityisen pahalta turvotus tuntuu myös sormissa ja kämmenissä, jotka olivat ennen se kaikista photogeneettisin piirteeni. Käsien turvotus tuntuu myös aamuisin nivelsärkynä ja yleisenä heikkoutena sormivoimissa. Jalkojen turpoamisesta tuskin tarvitsee edes mainita, mutta onneksi näin talvella sääriä ei paljoa tarvitse esitelläkään. Uudet nauhalliset ja kokoa suuremmat talvikengät jouduin ostamaan, koska lumen jäätyä maahan lenkkarit eivät vaikuttaneet enää kovin käytännölliseltä vaihtoehdolta – ja koska liitoskipujen kanssa liukastelu ei todellakaan tunnu hyvältä.

Kasvavan vatsan, kilojen, liitoskipujen ja väsymyksen mukanaan tuoma hitaus ja kömpelyys on alkanut tuntua. Siinä missä ennen sain siivottua kämpän kuvauskuntoon tunnissa, kuluu siihen nyt tuplaten pidempi aika kahdella lepotauolla. Olen aina ollut omatoiminen ja aikaansaava, joten nostoavun pyytäminen tai oman jaksamisen yliarvioiminen yksinkertaisesti ärsyttää. Kaikki ympärilläni, erityisesti avomies, muistuttavat minua jatkuvasti ottamaan rauhallisesti ja olemaan stressaamatta tekemättömistä asioista, mutta itseäni lähinnä ahdistaa tulla kohdelluksi jotenkin rajoittuneena. Fyysiset seikat ovat kuitenkin pakottaneet minut hidastamaan, ja tiedän sen oikeasti olevan ihan tarkoituskin näin raskauden viime metreillä. Sitä paitsi, fyysisen suorituskyvyn saan ehkä vielä takaisin synnytyksen jälkeen, mutta samaa ei voi välttämättä sanoa unettomuuden sumentamasta ajatuksenjuoksusta.

Näiden oireiden lisäksi olen saanut kokea muutamia muita pikkuoireita kuten ihon kutinaa, jatkuvaa janoa ja luomien kasvamista, kaikki täysin normaaleja raskausoireita, joista kukaan ei vain muistanut mainita etukäteen. Kyllä raskaana olo on ihanaa.

Mutta silti en oikeasti valita. Vaikka olenkin jo lopen kyllästynyt raskaana olemiseen, tiedän palkinnon olevan jokaisen kolotuksen, turvotuksen ja haukotuksen arvoinen. Aika ajoin täytyy myös muistutella itseään, että vaikka olo ei nyt ole sieltä hehkeimmästä päästä, olen kuitenkin päässyt todella helpolla ilman sairaspoissaoloja tai pahoinvointia. Eikä tätä tarvitse enää jaksaa kuin reilu kuukausi, eiköhän ne omat sormet ja kasvonpiirteet löydy vielä kaiken tämän turvotuksen alta.