Kun julkaisin postauksen siitä, kuinka kodistamme tehtiin lehtijuttu, jaoin sen eräässä Facebook-ryhmässä. Jako sai aikaan todella mielenkiintoisen keskustelun, jossa pohdittiin muun muassa sitä, miksi ihmiset ovat tänä päivänä valmiita avaamaan kotinsa kaikelle kansalle. Keskustelu sujui hyvässä hengessä, mutta sen jälkeenkin jäin pohtimaan, miksi oikeasti haluan esitellä kotiani julkisesti ja kuinka minusta edes tuli sisustusbloggaaja?
Keskustelussa nostettiin esille monia hyviä näkökulmia. Osa pohti, eikö koti ole oma pyhä paikka, jonne hiljennytään iltaisin? Ja että siinä mielessä sitä ei tarvitsisi esitellä muille (mutta kuitenkin he ovat sisustusryhmässä katselemassa kuvia toisten kodeista). Keskustelua käytiin myös siitä, onko kodista tullut enemmän harrastus ja onko edullisten huonekalujen tarjonta ja kierrätyksen trendikkyys helpottanut sisustamisen aloittamista. Esille nostettiin myös suomalainen vaatimattomuus mutta toisaalta myös ylpeys omasta kodista.
En koskaan ajatellut alkavani sisustusbloggariksi, vaan haluni kirjoittaa rajautua vähitellen enemmän ja enemmän sisustamiseen ja kotiin. Kaikki tapahtui sattumalta. Halusin kirjoittaa, joten blogin aloittaminen tuntui luonnolliselta. Sisustus taas rajautui aiheeksi, koska koin olevani hyvä siinä ja koska minulla oli sen suhteen mahdollisesti jotain annettavaa.
Muistan joskus miettineeni, viitsinkö julkaista kuvaa makuuhuoneestamme, koska koin sen olevan tilana henkilökohtainen. Nyt parin vuoden jälkeen en koe edes kodinhoitohuoneen likapyykkikasan olevan liian privaatti julkaistavaksi. Kotimme jokainen kulma on jo aika nähty, ja varsinkin Instagram-tarinoiden puolella olen näyttänyt myös arkisotkuamme enemmän kuin tarpeeksi.
Vaikka näennäisesti jakaisin elämästämme paljon täällä ja muissa kanavissani, ovat ne asiat vain pintaan. Vaikka jakaisin kuvan arkisotkustamme, on se silti vain yksi kuva, joka realismistaan huolimatta on käynyt läpi yhden jos toisenkin suodattimen. Minulla on aiheita, joista en halua kirjoittaa nyt enkä tulevaisuudessa. Kaikki se todellinen elämä ongelmineen on piilossa. Minä tiedän tämän ja tiedän teidänkin tietävän.
En ole koskaan haaveillut olevani julkkis, vaikka tietenkin haaveilen helposta luksuselämästä. Kukapa meistä ei siitä haaveilisi. Vaikka olen viettänyt lukuisia tunteja pilvilinnan käytäviä kulkien, pieni realisti minussa tietää, etten ole Isabella Löwengrip enkä edes köyhän miehen Laura Tirkkonen. Tiedän, etten koskaan tule olemaan se ”koko kansan tuntema” bloggaaja ja hyvä niin.
Pienenä bloggarina olemisessa on omat hyvät puolensa, vaikka yhteistyötarjouksia ja maksettuja matkoja ei tyrkytetäkään ovista ja ikkunoista. Ketään ei kiinnosta tekemiseni niin paljon, että siitä saisi juoruketjun aikaiseksi sille v:llä alkavalle keskustelufoorumille. Tiedän, että blogini on ainakin kerran kyseisellä sivustolla mainittu, mutta sekin kommentti oli hyvässä hengessä esitetty ja sivuutettiin saman tien, sillä toisen bloggarin negatiivinen arvosteleminen oli vain niin paljon mielenkiintoisempaa.
On ristiriitaista väittää, että en halua julkisuutta ja samalla kuitenkin iloitsen lehtijutusta ja jaan kuviani milloin missäkin.
Jokaisessa meissä asuu pieni narsisti, ja myönnän, että ajatus haastattelusta ja lehtijutusta miellytti omaani kovasti. Mutta toisaalta taas sitä epävarmaa sisustajaa ilahdutti, kun joku muukin sattui pitämään laittamaani kotia kivana. Työminä taas oli puhtaasti kiinnostunut siitä, miten juttu syntyy ja mitä kulisseissa tapahtuu.
Facebook-ryhmissä jaan linkkejä blogiin ja kuvia kodistamme ihan vain mainostaakseni blogia ja saadakseni näkyvyyttä. Mainostus nostattaa näyttökertoja ja tuo uusia lukijoita. Niiden lukujen kasvu mahdollistaa taas kaupallisten yhteistöiden kasvun. Kehut ja satunnaiset ihailut siinä sivussa ovat vain plussaa – eihän kukaan kritisointia haluakaan. Toki olen saanut myös vähän vähemmän mukavia kommentteja, mutta pahimmalta olen edelleen onneksi säästynyt.
Palataanpa nyt takaisin keskusteluun, josta kaikki sai alkunsa. Keskustelussa pohdittiin sitä, onko kodin julkinen esittely tämän aikakauden juttu. Että onko some tehnyt siitä helpompaa, suotavampaa ja onko se ihan vain meidän nuorison juttu? Ikäkysymys tämä ei taatusti ole, mutta se on varmasti totta, että meille kännykkä kädessä kasvaneille asioiden jakaminen somessa on luonnollisempaa. Lisäksi väitän, että some on helpottanut sisustamista, kun inspiroivia kuvia ja ideoita on tarjolla tuhansittain vain yhden hashtagin takana. Itse ammennan inspiraatiota muiden kuvista, joten miksi en jakaisi omia ideoitani muille takaisin.
Kiitos edullisten huonekalujättien, sisustamisesta on myös tullut helpompaa ja halvempaa. Lähes kaikilla meistä on mahdollisuus sisustaa koti kauniiksi, ja monella sisustamisesta onkin tullut harrastus. On olemassa ihmisryhmä, joka käyttää sunnuntai-iltapäivänsä sommittelemalla lipaston päälle uutta asetelmaa. Mitä muuta se enää olisikaan kuin harrastamista.
Meillä kaikilla on omat syymme avata julkinen Instagram-tili, kirjoittaa blogia tai jakaa kodistaan kuva Facebookissa. Miksi minä teen niin? Koska olen kodistani ylpeä ja pidän sitä viihtyisänä. Kotini on samalla myös harrastukseni, ja haluan antaa inspiraatiota takaisin siinä missä itsekin olen sitä saanut. Ja tietenkin se on oleellinen osa blogiani, joka syntyi halusta kirjoittaa, ei halusta esitellä elämääni.
Lue myös: Tappoiko netti persoonallisen sisustamisen?
Seuraathan blogiani jo myös Instagramissa ja Bloglovinissa?
