Niin taas kuukausi vierähti ja nyt ollaan jo vauvavuoden puolivälissä. Vuosi sitten mietin kuinka kertoisin raskaudestani töissä, ja nyt jo muutaman kuukauden päästä olenkin astelemassa takaisin toimistoon työmoodi päällä. Saako taas ihmetellä tätä ajan kulumista?

Meillä päristellään (ruoka suussa ja ilman), syödään hirmuinen satsi puuroa aamuin illoin ja kovasti yritetään päästä jo eteenpäin – hermot vain tuppaavat loppumaan aina kesken. Hampaatkin ovat vähän kiukuttaneet parin viikon ajan, mutta onneksi kumpikin alaetuhammas puhkesi muutaman päivän sisällä toisistaan. Niillä saakin hyvin napattua lusikasta kiinni, mutta onneksi äitiin niitä ei vielä ole testattu.

Päristelyn ohella meillä muristaan, kiljutaan niin kovaa kuin keuhkoista lähtee ja höpötellään niitä näitä pitkin päivää. Pojalla onkin kovasti asiaa, ja taitaa siinä tulla äitiinsä. J ilmaisee mielipiteensä myös hyvin dramaattisesti jos jokin asia, esimerkiksi tarjotun soseen maku, ei häntä satu sillä hetkellä miellyttämään. Taitaa poika tulla ehkä siinäkin vähän äitiinsä.

Kolme viikkoa sitten neuvolassa J painoi 7255 grammaa ja pituutta löytyi karvan verran yli 68 cm. Poika kasvaa tasaisesti omalla käyrällään, ja nyt kiinteiden ruokien maistelun ansiosta käyrä näyttäisi suuntaavan jopa hieman ylöspäin.

Unirytmi meillä on edelleen sama kuin kuukausi sitten, eli nukkumaan mennään kahdeksan aikoihin ja ensimmäisen kerran herätään jo 22–23. Ensimmäistä herätystä seuraa herätykset parin tunnin välein, mutta nälkään poika ei enää herää. Tarkoituksenamme on aloittaa unikoulu kuun lopussa, kun avomies jää lomalle, josko sitten saataisiin vähän äitiystävällisempi unirytmi aikaiseksi. Wish me luck.

Huomenna äiti pääsee vähän humpalle blogikollegoiden kanssa, sillä tiedossa on hyvän seuran ja ruuan täyteinen viikonloppu Vaasassa. Reissu tarkoittaa kuitenkin sitä, että olen ensimmäistä kertaa erossa vauvasta kokonaisen yön. Tähän mennessä pisin aikani poissa kotoa on ollut seitsemän tuntia, ja siitä onkin aikamoinen hyppäys tuohon 35 tuntiin, jonka tuleva reissu vaatii onnistuakseen.

Ajatus erosta pelottaa ja jännittää. Jo pelkästään siksi, että en ikinä kuvitellut sen olevan minulle näin vaikeaa. Reissun ajatteleminen saa silmät kostumaan ikävästä, mutta toisaalta en malta odottaa mahdollisuutta ensimmäisiin kunnollisiin yöuniin sitten marraskuun. Valvomisessa auttavat hormonit ovat mitä ilmeisemmin lähteneet laskuun, koska viimeisen kahden viikon aikana yölliset herätykset ovat tehneet todella tiukkaa. Asiaa ei yhtään ole auttanut se, että juuri samoihin aikoihin poika alkoi herätä parin tunnin välein joka yö.

Vauvasta erossa oleminen aiheuttaa ikävää, jollaista en ennen ole tuntenut. Vauvan ollessa isän kanssa kotona kahdestaan muutaman tunnin, en varsinaisesti ehdi kokea ikävää, mutta vauvan ollessa esimerkiksi jomman kumman isoäidin hoidettava, alkaa ikävä kaivelemaan jo parissa tunnissa. Ikävä myös tuntuu aivan erilaisesta kuin muiden ihmisten ikävöinti. Varmaan sekin johtuu niistä helkkarin hormoneista.

Yritin selittää tuntemuksiani avomiehelle vain huomatakseni, etten itsekään osaa oikein pukea tunnetta sanoiksi. Vaikka luotan avomiehen vauvanhoitotaitoihin täysin, silti jossain takaraivossa kolkuttaa huoli siitä, että mitä jos vauva ei rauhoitukaan yöunille ilman äidin syliä tai jos yhtäkkiä tuttipullosta syöminen ei enää onnistukaan.

Tilannetta olisi voinut tietenkin testata etukäteen vähän pienemmällä välimatkalla kuin 400 kilometrillä, mutta eipä tässä ennenkään ole kuivaharjoittelua harrastettu: Ensimmäisen tatuoinninkin otin suoraan vasempaan kylkeen lähes 40 cm:n kokoisena. Suoraan syvään päähän siis.

Kotona kaikki sujuu varmasti hyvin, ja suurinta eroahdistusta taitaakin kokea itse reissuun lähtijä.