perhe Archives | Sivu 13 22:stä

Kippis, seepra-sisko!

05/11/2019

Kaupallinen yhteistyö, EMBRAZEN ja Indieplace

Olen äärimmäisen onnekas, koska lähipiiriini kuuluu uskomattomia ihmisiä, joilta olen saanut ottaa oppia. Isäni rakensi yrityksensä 90-luvun lamassa, ja taatani tulee toimimaan aina mittarina puhuttaessa loistavasta tarinankerronnasta. En varmasti koskaan tule tapaamaan toista yhtä viihdyttävää insinööriä. Kuitenkin kun EMBRAZEN kysyi, kenelle haluaisin tänään nostaa lasillisen, ajattelin heti siskoani.

Siskoni on hölmö, jääräpäinen ja raivostuttavan ärsyttävä – onhan hän sentään pikkusiskoni. Toisaalta hän on myös huolehtiva, empaattinen ja joissain asioissa käsittämättömän pitkämielinen. Fyysisesti hauras siskoni on henkisesti uskomattoman vahva, ja hän ammentaa elämänasenteensa kautta voimaa, jota ei voi kuin ihailla. Siskoni saattaakin olla vahvin tuntemani ihminen, ja siksi haluaisin kohottaa maljani nyt hänelle.

Olen aikaisemmin jakanut siskoni tarinan, postauksen pääset lukemaan täältä. Siskoni sairastaa harvinaista geneettisistä sidekudossairautta Ehlers-Danlosin syndroomaa. Syndrooma on moniulotteinen ja siihen kuuluu erilaisia liitännäissairauksia, mutta lyhyesti kerrottuna syndrooma vaikuttaa siskoni elämään kovina jatkuvina kipuina ja löystyvinä nivelinä. Siskoni elämään kuuluu kipujen lisäksi epävarmuus tulevasta. Voi olla, että lähihoitajan työskentelevä siskoni päätyy pyörätuoliin seuraavan 10 vuoden sisällä. Silti hän kieltäytyy elämästä sairautensa ehdoilla.

EMBRAZEN-viinit ovat kunnianosoitus vahvoille naisille, sellaisille kuten siskoni. EMBRAZEN Red Blend -punaviinin etiketistä löytyy tutkivan journalistin Nelli Blyn kasvot, joka vastoin kaikkia odotuksia teki maailmanympärysmatkan yksin 72 päivässä vuonna 1888. EMBRAZEN Red Blend on pehmeä ja hedelmäinen punaviini, joka sopii erinomaisesti vaikkapa illanistujaisissa tarjottavaksi sellaisenaan tai juustolautasen kaverina. Toisaalta jos EMBRAZEN Red Blendin haluaa helposti yhdistää ruokaan, niin se toimii hienosti esimerkiksi uunifetapastan kanssa.

Punaviini lisäksi EMBRAZEN-viinistä on saatavilla myös pirteä ja hedelmäinen EMBRAZEN Chardonnay. Valkoviinin etiketissä on Amy Johnson, joka lensi ensimmäisenä naisena yksin Englannista Australiaan vuonna 1930.

Koska viinien etikettejä tähdittävät vahvat ja itsenäisen naiset, on aivan luonnollista, että he pääsevät itse kertomaan tarinansa. Living Wine Labels -applikaatio herättää etiketit henkiin, ja antaa Nellin ja Amyn itse kertoa saavutuksistaan. Kannattaa ladata appi puhelimeen ja testata itse.

Siskoni ei ole kuuluisa maailmanmatkaaja tai lentäjä, mutta minulle hän tulee aina olemaan malliesimerkki siitä, kuinka luovuttaminen ei koskaan ole vaihtoehto. Toivon, että hän tulee opettamaan saman vielä J:lle. Olen monta kertaa pohtinut, mistä siskoni kaivaa sen uskomattoman henkisen voiman, joka auttaa meitä kaikkia jaksamaan tämän epätietoisuuden. Vaikka hän kantaa sen raskaimman taakan, jaksaa hän silti edelleen olla huolissaan meistä muista.

Meistä kahdesta minulle taitaa taas olla raskaampaa kirjoittaa tämä teksti. Siskoni kertoo ja näyttää avoimesti elämäänsä EDS:n kanssa, jotta vaikeasti diagnosoitava ja tuntematon sairaus saisi enemmän näkyvyyttä. Lokakuun alussa laulaja Sia kertoi Twitterissä sairastavansa myös Ehler-Danlosin syndroomaa, ja toivottavasti hänen ulostulonsa on osaltaan lisännyt monien tietämystä tästä harvinaisesti syndroomasta.

Joten siis kippis, seepra-siskoni! Kenelle esikuvalle sinä haluaisit nostaa lasillisen?

***

Suomen alkoholilainsäädännön vuoksi alkoholia koskevia kommentteja en voi julkaista, mutta muuten sana on vapaa.

Yhden elämänvaiheen loppu

31/10/2019

Urheilukysymys, miltä nyt tuntuu? Jaahas, vaikea sanoa. Huomenna tämä äiti lähtee nimittäin töihin.

Kuvitukseksi tähän postaukseen kaivoin kuvia raskausajalta ja alkuvuodelta – oikeastaan koko matkalta aina vauvauutisen kertomisesta tähän päivään. Kylläpä olen muuten kasvamisen jälkeen taas pienentynyt ja J vaan kasvanut! Omissa kiloissa olisi tosin vielä tiputtamisen varaa, mutta yrityksestä ja sen puutteesta huolimatta painoni on pysynyt edelleen samassa maaliskuusta asti. Sormuskaan ei vielä mahdu sormeen, mutta kesällä ostamani varasormus on taas jo himpun verran liian suuri.

Jotta paluu työelämään ei sujuisi liian letkeästi, päätti syysflunssa pistää hieman kapuloita rattaisiin. Olo on tällä hetkellä ihan ok, mutta pelkään parin seuraavaan päivän pahentavan flunssaa roimasti. Huomenna nimittäin pitäisi viettää pitkä päivä Messukeskuksessa K-Team Päiviä rakentaen. Rakennusurakan jälkeen hurautan suoraan Espooseen Kontion järjestämiin sisustusbloggareiden pikkujouluihin, ja lauantaiaamusta suuntaan taas Messukeskukseen ylimääräiseksi käsipariksi. Voikin olla, että sunnuntain vietän täysin sängynpohjalla uuteen viikkoon valmistautuen. Miksullekin siis kiva aloitus koti-isänä olemiseen.

Kävin ostamassa apteekista sinkkisuihketta ja illalliseksi kokkasin flunssan karkoitus -keittoa, eli linssikeittoa roimalla annoksella valkosipulia ja inkivääriä. Eiköhän tästäkin siis henkiin jäädä.

Tämänhetkisen suunnitelman mukaan J on edelleen jäämässä ainoaksi lapseksemme, enkä oikein tiedä mitä päällisin puolin tunnen nyt tämän uniikin elämänvaiheen loppumisesta (allergialääketokkura saattaa tietenkin vähän sumentaa ajatuksiani tällä hetkellä). Tunnelmat ovat edelleen yhtä sekavat kuin viime viikollakin.

Jonkinlaista haikeutta kuitenkin on edelleen ilmassa, olihan tämä virstanpylväs nyt ainakin esikoisen kohdalta tässä. Tänään J oppi myös kävelemään kävelykärryllä ilman apua. Mihinkä täällä kotona sitten enää äitiä tarvitsisikaan.

Fakta kuitenkin on se, ettei minua ole luotu kotiäidiksi tai edes työskentelemään kotoa käsin täysipäiväisesti, joten tämä uusi arki on tervetullut. Minulla on pari kuukautta aikaa omaksua uusi rytmi ja arki, kunnes kaikki palikat heilautetaan taas uusiksi Miksun palatessa töihin ja J:n aloittaessa päivähoidon. Jos vain mahdollista, pyrin tekemään kevään ajan lyhyttä työpäivää, jotta pojan päiväkotipäivät eivät heti olisi kymmentuntisia. Kesää kohden Miksun työtaakka kevenee, ja silloin hänelle voi taas siirtää enemmän vastuuta J:n hoitopäivistä.

Loppuvuosi tulee muutenkin menemään kuin siivillä, sillä kalenterini on jo mukavan täyteen buukattu erilaisia yhteistöitä, ja yksi pitkään suunniteltu suurempi sisustusprojektikin saatiin vihdoin aluille – jos nyt ajattelet takkaa, olet täysin oikeassa. Siitä kuitenkin lisää marraskuun loppupuolella. Ja saanhan pian alkaa intoilla J:n ensimmäistä joulua ja syntymäpäivää! Pitäisikö jo alkaa suunnitella kakkua? 😀

Innostus vaihtui haikeuteen

21/10/2019

Tänään avatessani puhelimen kalenterin todellisuus iski märkänä rättinä kasvoilleni: Tämä on viimeinen kokonainen viikkoni äitiyslomalla. Ensi viikon perjantaina palaan töihin.

Kuinka sitä voikaan olla yhtä aikaa niin iloinen ja surullinen samasta asiasta?

Olen kesästä asti odottanut töihin paluuta, sillä olen tiedostanut tarpeeni saada omaa aikaa työelämän kautta. Työminäni on suuri pala persoonaani, ja sen hautaaminen kuukausiksi ei ole tuntunut luontevalta. Onneksi olen blogin kautta saanut ”leikkiä töitä” säännöllisesti, muuten olisin jo varmasti tullut hulluksi. Kaipaan silti aivoilleni jälleen uudenlaista tekemistä ja haasteita, joita erilaisten asiakkaiden kanssa työskentely tuo mukanaan.

Töihin paluu tarkoittaa sitä, että tässä omituisessa välitilassa, jota vanhempainvapaaksikin kutsutaan, eläminen loppuu. Se oikea arki alkaa, tosin pehmeällä laskeutumisella, koska avomies jää nyt vuorostaan kotiin pariksi kuukaudeksi.

Odotukseni muuttui haikeudeksi heti kalenterin kääntyessä lokakuulle. Lokakuun alkaminen teki konkreettiseksi sen, että olisin kotona enää vain kuukauden. Viisaan sanonnan mukaan ”päivät lasten kanssa ovat pitkiä, mutta viikot lyhyitä”, ja noiden pitkien päivien aikana ehdinkin jo unohtaa mitä loppukuukauden läheneminen tarkoittaa. Aikakäsitteeni on muutenkin täysin vääristynyt, sillä kuluneet 10 kuukautta ovat tuntuneet ehkä noin neljältä kuukaudelta.

On ollut valtava etuoikeus pystyä olemaan kotona ja seurata hetki hetkeltä J:n kasvua ja kehitystä. Tietenkään sitä(kään) en osannut arvostaa tarpeeksi unettomina öinä ja liian aikaisina aamuherätyksinä, jolloin mikään ei tuntunut kelpaavan vauvalle.

Olen saanut olla läsnä lukemattomissa ensihetkissä, mutta tällä hetkellä mielessä kaihertavat vain ne tulevat ensihetket, ensiaskeleet ja -sanat, joita en ehkä pääse todistamaan.

Mietin, olenko osannut olla tarpeeksi läsnä viime kuukausina. Entä osaanko olla tarpeeksi läsnä niinä lyhyinä arki-iltoina, jolloin minulla on mahdollista olla J:n kanssa? Pelkään kotitöiden, somen ja muiden ”pakollisten” askareiden vievän liikaa aikaa yhdessäololta.

Samoja asioita miettii varmasti jokainen työelämään palaava vanhempi, ja itseäni on suuresti lohduttaneet ne tarinat, joissa perhe-elämä, harrastukset ja työelämä on saatu sopimaan yhteen niin, ettei mistään koeta jäävän paitsi. Kuulemma yhteistä aikaa osaa myös arvostaa täysin eri tavalla. Arki ei silti saa muuttua suorittamiseksi. Löydänhän tasapainon?

Samanlaista luopumisen tuskaa olen kokenut imetyksestä, joka näyttäisi olevan lopuillaan vauvan toimesta. Aavistelin imetyksen loppuvan pian töihin paluuni jälkeen, ja tietenkin sen loppuminen ennakkoon ja vieläpä vauvantahtisesti on pelkästään hyvä. Silti sen loppuminen tuntuu niin raastavan haikealta. Koko vuoden halusin lopettaa, mutta nyt en enää toivokaan imetyksen loppumista – ihan sama vaikka näyttäisin Möröltä kaikissa vaatteissani vielä seuraavan vuoden.

Välillä tuntuu, että äitiys onkin pelkkää luopumisen aiheuttamaa haikeutta.

Vaikka ensi viikko pelottaa ja itkettää, on minulla onneksi mitä ihanin työpaikka, jonne palata. Ja mikä parasta, on minulla ehkä maailman ymmärtäväisin esimies ja työkaverit, jotka varmasti pyrkivät tekemään paluuni mahdollisimman helpoksi. Proikkari jo kommentoikin Insta-tarinaani, että onneksi pystyn tekemään etätöitä lähes aina kun siltä tuntuu. <3