Esikoista odottaessa ja kasvattaessa ei todellakaan tiedä mitä odottaa. Vaikka olen saanut lukemattoman määrän kullanarvoisia vinkkejä aina imetyksestä parhaisiin äitiysvaatteisiin, on silti vauva-arki päässyt tässä viiden viikon aikana hieman yllättämään – tai jos ei yllättämään, niin ainakin se on herättänyt ihan uudenlaisia kysymyksiä elämästä:

Vauva nukkuu vuorokaudessa 20 tuntia, joten miten on mahdollista, että pelkästään lakanoidenkin vaihtaminen kestää kolme päivää?

Miksi yritän torkuttaa yösyöttöä vähintään kerran yössä tutilla, vaikka tiedän vauvan rauhoittuvan vain tissillä?

Tiedän mitä tarkoittaa, kun pää punaisena parkuva (poika)vauva yhtäkkiä hiljenee hoitoalustalla. Miksi en siltikään osaa suojata itseäni tulevalta suihkulta ajoissa?

Miksi valehtelen itselleni olevani ihan virkeä ja kestäväni väsymystä hyvin, vaikka todellisuudessa joudun tarkistamaan yksinkertaisimmatkin asiat googlesta? Tänään viimeksi googlasin 3-2-1 liemen ohjeen.

Miten isän vauvanhoidon mikromanageerauksen vältteleminen voikin olla niin vaikeaa, vaikka päätin, etten koskaan tule olemaan niitä äitejä?

Miten tutti ja puklurätti voivat aina olla väärässä paikassa, vaikka niitä olisi istutettu asunnon jokaiseen huoneeseen?

Koska henkilökohtaisesta hygieniasta tuli täysin toissijainen asia?

Kuinka vauvat osaavat alkaa itkeä juuri sillä hetkellä, kun tarvitset kumpaakin kättä?

Edelliseen itkun ajoitukseen viitaten, kuuluuko vauvojen vakiovarusteisiin kahvianturi, joka hälyttää heti, kun kahvi on kaadettu kuppiin?

Miksi kaikki vauvaan liittyvät päätökset tuntuvat niin suurilta?

Miksi äidiksi tultuani olen alkanut nähdä vain potentiaalisia vaaratilanteita kaikkialla?

Mistä syntyy se harha, että äitiyslomalla on aikaa kaikelle? Entä miksi jokainen esikoistaan odottava oikeasti uskoo siihen?

PS. Ehditkö jo miettiä jutun kuvitusta? Parin sateisen ja harmaan päivän jälkeen upea sää lähes pakotti kaivamaan kameran esille lenkillä, ja itselleni tehdyn rentous-lupauksen varjolla päätin käyttää nyt näitä puhelimella napattuja kuvia ensimmäistä kertaa blogin kuvituksena.

Aika todellakin lentää vastasyntyneen kanssa ja tuntuu aivan siltä, kun hän olisi vasta eilen lähtenyt mukaamme sairaalasta. Toisaalta taas tuntuu, että hän olisi ollut kanssamme jo paljon pidempään kuin vasta kolme viikkoa.

Viimeisen viikon aikana pojan elämässä on tapahtunut paljon, vaikka hän ei sitä itse vielä tiedäkään. Kävimme ensimmäisellä shoppailureissulla kauppakeskuksessa, Alkossa hakemassa pullon valkoviiniä (ja vauvankin kanssa sain edelleen näyttää paperit) ja mikä tärkeintä: viikonloppuna aamukahvia hörppiessämme päätimme vihdoin pojalle nimen. Koska emme julkaise pojan kasvoja blogissa tai muissa somekanavissa, emme myöskään tule kertomaan pojan nimeä. Varmasti ymmärrätte.

Viime perjantaina saimme neuvolan painokontrollista hyviä uutisia, ja pystyimme vihdoin lopettamaan lisämaidon antamisen. Sairaalassa jouduimme turvautumaan korvikkeeseen radi-diagnoosini takia, ja koska maito alkoi nousta kunnolla vasta neljäntenä päivänä. Sairaalasta lähdön jälkeen pojan paino nousi toivottua hitaammin, mutta onneksi viime viikolla otimme mahtavan kirin kerryttämällä painoa 70 grammaa päivässä.

Viikossa poika on kasvanut hurjasti. Tirautin jo ensimmäiset kyyneleetkin sen pienen ja hentoisen vastasyntyneen perään, jonka peukalo on kolmessa viikossa kasvanut jo lähes pikkurillini paksuiseksi. Kuinka toinen voikaan kasvaa niin huimaa vauhtia!

Mutta on hän kyllä edelleen niin valloittava tyyppi ❤️

PS. Hän on niin suloinen, että ihan aikuisten oikeasti olisin halunnut julkaista nämä kuvat sensuroimattomina. Onneksi kuitenkin avomies pysyy vierelläni järjen äänenä tässäkin asiassa.