kuulumisia Archives | Sivu 17 34:stä

Miksi aloitin bloggaamisen?

27/09/2019

Heinäkuussa Iina haastoi bloggarit kertomaan blogiensa syntytarinat. Tartuin silloin haasteeseen, mutta aihe jäi medium miinus asteiseksi luonnokseksi arkistoihini tähän päivään asti.

Idea omasta blogista syntyi 2016. Olin tuolloin työskennellyt hetken markkinointiassistenttina ja tutustunut sitä kautta muotiblogeihin. Samoihin aikoihin huomasin, ettei kirjoittamiseni taso vastannut sitä, mitä sen olisi pitänyt työssäni vastata. Tein jatkuvasti nolojakin kirjoitusvirheitä, enkä osannut oikolukea tekstiäni lainkaan. Lähetin muun muassa Hesariin mainoksen, jossa luki ”kesä kassi” – voitte vain kuvitella kuinka paljon se edelleen hävettää minua. Ajattelin, että oman blogin kirjoittaminen voisi olla ratkaisu siihen, kuinka minusta tulisi parempi tekstintuottaja.

Disclamer: Teen edelleen kirjoitusvirheitä, ja varsinkin yhdyssanat tuottavat minulle suuria vaikeuksia. Onneksi googlaamalla on nykyään helppo selvittää oikea kirjoitusasu 😀

Innostun nopeasti, joten ideasta ei kauaakaan kulunut, kun jo julkaisin ensimmäisen tekstini syyskuussa 2016. Teksti alkoi sanoilla:

”Miksi? Siinäpä vasta kysymys. Viime aikoina päässä on alkanut pyöriä ajatus siitä, että haluaisin laittaa pystyyn oman blogin, jossa voisin jakaa ajatuksiani muodista, sisustamisesta ja ruuanlaitosta. Siis sellainen perus lifestyle-blogi.”

Tuolloin nimesin blogini mystiseksi St. Blackiksi (why, oh why?!), ja aiheet todellakin liikkuivat laidasta laitaan. Nopeasti minulle kuitenkin selvisi, ettei sillisalaattiblogilla olisi mitään mahdollisuuksia blogien viidakossa, ja että sisustusaiheet keräsivät aina eniten lukijoita. Muistan vielä, kuinka mieletöntä oli saada blogiin ensimmäisen kerran reilusti yli 100 kävijää päivässä. Se tapahtui, kun julkaisin tekstin nykyisestä sohvapöydästämme. Yhtä jännittävää oli saada ensimmäinen yhteistyöni maaliskuussa 2017.

Marraskuusta 2017 St. Black syntyi uudestaan Pinossa-blogiksi, kun pääsin osaksi Casa Blogeja. Siirron yhteydessä blogin vanha nimi oli luontevaa haudata, ja aloitinkin blogini tavallaan puhtaalta pöydältä. Casan alla viihdyin vuoden verran, ja lokakuussa 2018 muutin blogini kanssa jälleen: tällä kertaa oman domainin alle. Samalla liityin osaksi Lifien verkostoa. Toisen muuton myötä jouduin taas tavallaan aloittamaan alusta, ja vasta viime aikoina olen saanut kurottua umpeen muuton aiheuttaman lukijakadon.

Blogini täytti syyskuun alussa kolme (tietenkin unohdin blogisynttärit kokonaan), ja vuosien saatossa te lukijat olette kehittyneet kanssani. J:n syntymän jälkeen mukaan on liittynyt paljon äitejä, ja se on ollut selkeästi suurin ja ihanin muutos teissä lukijoissa. Teistä saamani virtuaalisen vertaistuen voima on valtava.

Kolmessa vuodessa olen saanut blogini kautta enemmän kuin olisin koskaan voinut kuvitella. Kuulostaa kliseeltä, mutta kliseet ovat kliseitä hyvästä syystä. Olen tutustunut upeisiin ihmisiin, kehittynyt valokuvaajana ja kirjoittajana, ja sitä kautta saanut jopa nykyisen työni sisällöntuottajana. Lisäksi blogista on muodostunut minulle jopa jo merkittävä sivutulo. Lisäksi olen saanut mahdollisuuksia, jotka eivät olisi olleet mahdollisia ilman blogia: eilen pääsin esimerkiksi tutustumaan Italian suurlähetystön tiloihin.

Helpolla kaikki tämä ei tietenkään ole tullut, klisee numero kaksi, vaan tähän pisteeseen pääseminen on vaatinut järkyttävän määrän työtunteja, opiskelua ja itsekseen kiroilua iltaisin etsiessäni blogin ulkoasun koodista oikeaa kohtaa.

Blogini on edelleen verrattaen pieni, mutta se ei yhtään vähennä sitä ylpeyttä, jota koen bloggaamiseni tasosta nyt. Ja ennen kaikkea arvostan suuresti teitä lukijoita, koska ilman teitä tämä ei tietenkään olisi mahdollista.

Nyt olisikin kiva tietää, onko teistä joku ollut oikeasti mukana jo ensimmäisistä kuukausista asti?

Punaisen maton paluu

22/09/2019

Kyllä, punainen matto on kaivettu varastosta!

Positiivisen fiiliksen ylläpitämiseksi halusin kirjoittaa teille tänään hyggeä ja torkkupeittoja pursuilevan tekstin siitä, kuinka onnellinen olen saadessani valmistautua lokakuuhun punaisella matolla lekotellen. Ihan oikeasti yritin, mutta en saanut kirjoitetuksi yhtä kappaletta enempää siitä syystä, että en ole varma haluanko punaista mattoa enää sittenkään takaisin.

Olin jo ehtinyt unohtaa, miltä olohuoneemme näytti näin suuren väri”pilkun” värittämänä. Rehellisesti täytyy myöntää, että pienoisen kuvioähkyn ehdin jo saada aikaiseksi J:n levittäessä kaikki lelunsa keskelle mattoa. Nopeasti silmä kuitenkin tottui taas uuteen ilmeeseen, ja onhan se nyt myönnettävä, että matto näyttää ihan helkkarin kotoisalta. Siltikään en ole ihan täysin varma siitä, pidänkö matosta enää yhtä paljon kuin ennen. Ainakin siinä näkyy tasan tarkkaan jokainen koirankarva, enkä ole aivan varma siitäkään, haluanko käyttää aikaani imurin varressa yhtään sen enempää.

Tunnen ehkä hieman huonoa omatuntoa siitä, että kaikkien ihastelema matto (jota jo Instagramissa kyseltiinkin takaisin), ei herätä minussa samoja tunteita kuin pakatessani sen säilöön keväällä. On ihan ok muuttaa mieltään, mutta olen teidän lukijoiden puolesta pahoillani siitä, että en ehkä pidä mattoa lattiassa enää muutaman kuukauden päästä.

Tiedän, tiedän, tiedän. Olen monen monta kertaa kertonut, kuinka totaalisen kyllästynyt olen kaikkeen kotimme kipsilevyjen sisäpuolella. Kaipaan jotain uutta ja avaraa. Jotain, missä on tilaa hengittää. Koko olohuoneen täyttävä punainen matto ei ehkä istu siihen määritelmään.

Toisaalta on mahdollista, että en olekaan kyllästynyt nykyiseen sisustukseemme vaan siihen, että uuden elämämme myötä projekteissa hieman kestää, koska ajankäyttöä täytyy priorisoida perhettä ajatellen. Minua ärsyttää ja ahdistaa, kun avomiehellä kesti kuukausi laittaa terassin oven peitelista takaisin, ja että ikkunakarmien maalaus ei edennytkään tänä kesänä yhtään. Kuukausi sitten ostin tarvikkeet kahden ruokapöydän tuolin tuunaukseen, mutta tuolla ne tarvikkeet odottavat edelleen muoveihin pakattuna.

Äitiys on opettanut minulle kärsivällisyyttä, mutta joissain asioissa olen edelleen todella kärsimätön – kysykää vaikka avomieheltä, hän on joutunut todistamaan kiukutteluani projektien viivästymisestä useasti viime aikoina.

Huh, kylläpä sain yhden maton vaihtamisen kuulostamaan dramaattiselta. No, joku varmasti ymmärtää mistä puhun, ja loput voivat viihdyttää itseään naureskelemalla sisustusbloggarin ensimmäisen maailman ongelmalle 😀

No taasko ne on ne helkkarin hampaat

19/09/2019

Yritykseni ottaa itseäni niskasta kiinni postausaktiivisuuden suhteen epäonnistui surkeasti – tällä kertaa syytän siitä kahta kulmahammasta ja konttaamista, jotka ovat valvottaneet J:tä pari viikkoa. Systemaattisesti keikumme hereillä kolmesta neljään, eikä mikään tuon tunnin aikana saa poikaa rauhoittumaan ja nukahtamaan uudelleen. Heikkona hetkenä yritin tarjota maitoa yöunien palauttamiseksi, mutta siitä ei ollut hyötyä lainkaan.

Vauvavuosi on vaihetta vaiheen perään, ja nyt eletään tässä. Ei auta muuta kuin kestää ja toivoa yöunien palaavan pian normaaliksi. Viimeksi kirjoitin kunnolla J:n kuulumisia 6 kk:n kohdalla, joten täytyy tässä täsmentää, että unikoulu antoi meille yhtenäiset unet kahdeksasta viiteen.

Alkukuusta J täytti kahdeksan kuukautta, ja (taas) viimeisen kuukauden aikana kasvu ja kehitys on ollut päätä huimaavaa seurattavaa: ryömiminen löytyi vahingossa, kontata osataan jo muutama askel ja seisomaankin yritetään ilman apua. Keksittyään tavan edetä tehokkaasti J viihtyy nyt pidempiä aikoja yksin lattialla, mutta vastapainona sille meillä on nyt keksitty kukat, johdot ja koirien kupit. Eikun babyproofaamaan.

Alkuvuodesta kävimme tiuhaan neuvolassa painokontrollissa, ja nyt saimme käskyn käydä seuraavaksi pituuskontrollissa. Kyllä on vauvan kasvaminen tarkkaa puuhaa. Kuudessa viikossa J oli kerännyt pituutta yli neljä senttiä, ja sehän oli enemmän kuin tarpeeksi hyppäyttämään käyrään hälyttävän piikin. Pituutta pojalla oli viimeisimmässä mittauksessa 74,3 cm, eli sen puolesta huitelemme käyrien yläpuolella muutenkin.

Mutta siinäpä taas tärkeimmät. Hetken aikaanne haluan kuitenkin käyttää vielä siihen, että saan taas taivastella ajan kulumista. Puhelimeni kalenteri tietää kertoa, että työpaikan avaimet olisi kaivettava esiin sieltä jostain eteisen tietämiltä viimeistään 43 päivän kuluttua. Olen ollut fyysisesti poissa työelämästä lähes vuoden, ajatella! En olisi koskaan voinut kuvitella ajan menevän näin nopeasti. Äiti oli muuten tässäkin oikeassa (toivottavasti oma lapseni tulee joskus tulevaisuudessa käyttämään samaa lausetta vielä useaan otteeseen).