Olen saanut kunnian hoitaa äidin tehtäviä nyt vuoden ja kahden kuukauden ajan. Vaikka näin naistenpäivän jälkimainingeissa pieni itsenäinen ja toisista riippumaton osa minusta haluaisi väittää, etten ihmisenä ole muuttunut äidiksi tulon jälkeen lainkaan, valehtelisin. Äitiys on kasvattanut ja muuttanut minua paljon, ja suurimmasta osasta noista muutoksista olen pelkästään kiitollinen.

Vaikka en koskaan ajatellut olevani perinteisen mallin mukainen äidillinen äiti (typerää oikeastaan edes puhua tästä stereotypiasta 2020-luvulla), ja vähän pelkäsin uuden roolin omaksumista, olen sulahtanut äitiyteen hyvin. Löysin nopeasti sen oman tapani olla äiti. Koen olevani rento ja maalaisjärjellä varustettu äiti, joka ei murehdi jokaista kolhua ja huonosti sujunutta ruokailua, vaan osaa antaa taaperon olla tutkiva ja rajojaan hakeva lapsi. Tietenkin tämä kuvitelma saattaa olla vain omassa päässäni luoma illuusio.

Olen kaikki minulla heti nyt -tyyppinen kärsimätön persoona, mutta J on onnistunut opettamaan minulle kärsivällisyyttä. Nopeatempoinen vaunulenkki vaihtuu hetkessä hitaaseen löntystelyyn pojan halutessa kävellä, eikä sillä hetkellä minua häiritse yhtään kotona odottava loppumaton tehtävälista. Lapsen kanssa asioissa vaan kestää hiukkasen pidempään, mutta se ei ahdista minua kuten ennen.

J on voimakkaalla temperamentilla varustettu kauris, ja viimeisten kuukausien aikana kärsimätön luonne on alkanut päästä esiin (kehenköhän mahtaa tulla…). Poika saa raivokohtauksen milloin mistäkin, mutta osaan pysyä niiden kohdalla yllättävän tyynenä – ja kärsivällisenä. Viimeisin taattu kiukun aihe on se, jos laitan J:lle jälkiruuaksi tarkoitettua smoothiepussin pöydälle suoran suuhun tarjoilun sijaan.

Äärimmäisen kiitollinen olen siitä, että olen löytänyt armollisuutta itseäni ja toisia kohtaan. Ymmärrän jo hieman paremmin sen, milloin on hyvä vaan antaa asioiden olla, enkä ruoski niistä itseäni enää samalla tavalla kuin aikaisemmin. Muita kohtaan tuntemani armollisuus on ymmärrystä, joka auttaa näkemään erilaiset elämäntilanteet ja niiden mukanaan tuomat valinnat. Aina kaikki ei ole itsestä kiinni ja vaikka olisikin, joskus on ihan sallittua suorittaa sieltä riman alta. On ihan ok ruokkia perheensä joskus einesruualla ja skipata imurointi parina päivänä.

Armollisuus on tuonut mukanaan ajatuksen myös siitä, ettei kukaan täällä pärjää yksin. Minä saan pyytä apua kun sitä tarvitsen, ja minä voin puolestani auttaa silloin kun siihen pystyn. Eikä auttamisen aina tarvitse olla varsinaisesti edes auttamista, se voi olla vilpitön kehu tai oikeaan aikaan sanotut kauniit sanat.

Auttamisen ei aina tarvitse olla varsinaisesti edes auttamista, se voi olla vilpitön kehu tai oikeaan aikaan sanotut kauniit sanat.

Ymmärryksen ja armollisuuden kanssa käsi kädessä kulkee herkkyys, jota olen saanut saavillisen verran lisää. Olen aina ollut herkkä ja tunteikas, mutta äitiyden myötä voisin lopettaa uutisten katsomisen lähes kokonaan. Parempi olla tietämättä kaikkia niitä asioita, joiden takia vain surisin koko illan.

On ehkä vähän hölmösti sanottu, mutta koen olevani tunnetasolla viisaampi kuin vielä puolitoista vuotta sitten.

Vanhemmuus on rankkaa, ja uusi elämä nostaa esille myös puolia, joista en ole niin ylpeä. Parisuhteeseen käytetty aika on meillä jäänyt todella vähälle, enkä halua valehdella, etteikö se olisi vaikuttanut suhteeseemme. Huomaan välillä uppoutuvani omiin ajatuksiini niin, etten kuulee lainkaan mitä minulle puhutaan – en ole kunnolla läsnä. En pidä tästä puolestani lainkaan, mutta väsyneenä ja oman ajan puuttuessa siitä eroon pääseminen tuntuu liian vaikealta nyt.

Äitiyden ensimetreillä kuvittelin, että elämäni tulisi olemaan pelkkää pelkoa, epäröintiä epätietoisuutta seuraavat 18 vuotta. Vaikka vanhemmuus osaltaan on pelkkää menettämisen ja väärin tekemisen pelkoa, eivät ne tunteet nouse esille kuin vain hetkittäin.

Taaperon kanssa eläminen on päivittäin täynnä oppimisen riemua, pienistä asioista ilahtumista ja suunnatonta ylpeyttä. Välillä myös huomaan itse oppineeni ihan vahingossa asioita, joita en edes tiennyt osaavani.