Kotihäpeä on tuttu termi minulle vuosien takaa. Parin viimeisen viikon aikana se on osunut silmiini useasti – varmaankin lisääntynyt kotona oleminen on nostanut sen pinnalle. Kiinnostuin aiheesta todella, kun luin Instagramista erään vaikuttajan julkaiseman kommentin, jossa sisustuslehtien koettiin myyvän jotain utopistista elämäntapaa, johon kukaan ei oikeasti yllä.

Huomasin triggeröityväni aiheesta, sillä onhan meidän koti ollut sisustuslehdessä jopa kahdesti viimeisen viiden vuoden aikana. Ja ainakin omasta mielestäni meidän koti on ihan tavallisen perheen koti, jota ei ole sisustettu perityllä kotimaisella designilla tai vanhalla rahalla. Tämä koti on sisustettu ennen kaikkea ajalla ja kokeilemalla. Vaikka onhan täällä tehty myös pankin rahoittamaa remonttia, ja sitä kautta nostettu sitä ”sisustuslehtipotentiaalia”.

Tunnenko minä kotihäpeää? Ensimmäinen ajatukseni oli ”en”. Hetken pohdittuani tajusin, että en koskaan, siis koskaan, voisi päästää meille vierasta ihmistä sisälle ilman siivoamista. Edelleen pahoittelen arkisotkuja ystävilleni, jotka ovat nähneet kotimme kaikissa tilanteissa ja elämänvaihessa. Olen jopa kehittänyt sotilaallisen tarkan 20 minuutin pikasiivouksen yllättäviä vierailuja varten. Harmittelen sotkua, enkä halua näyttää sitä muille. Taidankin siis tuntea kotihäpeää.

Sato julkaisi syksyllä 2020 tutkimuksen, jonka mukaan 49 % vastaajista kertoi kokevansa kotihäpeää ainakin joskus (naiset useammin kuin miehet). 35 % vastaajista koki somessa ja muissa medioissa esiteltyjen kotien luovan paineita oman kodin sisustamiseen.

Koska elän pienoisessa sisustussomekuplassa, kysyin seuraajiltani Instagramissa, tuntevatko he kotihäpeää ja mistä. Selvästi suurin osa vastasi sotkun olevan suurin kotihäpeä aiheuttaja. Ei siis ihme, että Saton tutkimuksen mukaan peräti 90 % suomalaisista siivoaa ennen vieraiden tuloa.

Aina ei vain ole voimavaroja pitää kotia siistinä. Tämä korostuu, kun ystäväpiirissä on ihmisiä, joiden koti on oikeasti siis koko ajan.

Keittiönpsykologina ajattelen, että sotkuisen kodin ajatellaan kertovan liikaa negatiivisia asioita sen asukkaista. Epäsiisti, epäjärjestelmällinen, laiska. Sellaisia ajatuksia sotkuiseen kotiin saatetaan liittää, vaikka arjessa syntyvät elämisen jäljet kuuluvat lähes jokaisen kotiin. Mielenkiintoista oli, että asia toimii myös toisin päin: Muutama seuraajistani kertoi kokevansa kotihäpeää liian siististä kodista, koska he ajattelivat liian siistin kodin kertovan heidän olevan nipoja tai pikkutarkkoja – vaikka kaikki heistä kertoivat yksinkertaisesti vain arvostavan järjestystä ja laittavansa kahvikupit tiskikoneeseen aina käytön jälkeen automaattisesti. Pystyisinpä itse samaan!

Kyselyyni vastanneet kertoivat kokevansa kotihäpeää myös kodin pintamateriaaleihin, sisustusratkaisuihin ja asumismuotoon liittyen. Monissa vastauksissa nousi esille ajatus siitä, ettei oma koti vaikuta tarpeeksi arvokkaalta muiden silmissä.

Välillä hävettää asua vuokralla kerrostalossa, kun kavereilla on kauniit omakotitalot.

Asun vuokralla ja sisustan second handilla. Välillä koen, ettei koti ole riittävän aikuinen.

Tähän liittyy meihin suomalaisiin iskostettu ajatus siitä, että omistusasunto ja varsinkin omakotitalo olisi aina tavoittelemisen arvoinen asia. Vaikka itse asun omistusasunnossa ja haaveilen rakennuttavani omakotitalon, en kuitenkaan koe sitä paremmaksi tai arvokkaammaksi tavaksi asua. Se on vain sitä, mitä itse haluan asumiselta tällä hetkellä. Ymmärrän toki, ettei kaikkien ole mahdollista hankkia omistusasuntoa, ja siinä mielessä se voidaan edelleen kokea tietynlaisena statussymbolina. Mutta kaikki eivät myöskään halua omistaa asuntoa, ja se on ihan yhtä hyvä tapa asua ja elää.

Remonttibudjetti on rajallinen, eikä kaikkea ole saatu tehtyä.

Jos kodin laittaminen on harrastus tai sisustaminen tärkeää, aiheuttavat remontoimattomat tilat häpeää. Varsinkin kalliita kylpyhuoneremontteja joutuu usein odottamaan, ja täysin toimivat, mutta vain epäesteettiset märkätilat, ovat tiloja, joita ei mielellään somessa esitellä. Tähän tunteeseen voin samaistua todella paljon, sillä muistan edelleen sen onnen tunteen vuodelta 2015, kun pääsin toteuttamaan kylppäriremontin tänne ja sain ensimmäistä kertaa kauniin kylpyhuoneen.

Käydessäni vastauksia läpi ja kirjoittaessani tätä tajusin, kuinka etuoikeutetussa ja ennen kaikkea onnekkaassa asemassa olimme tätä kotia remontoidessamme. Saimme budjetin kohdilleen sattuman myötä, ja meillä oli kahdestaan myös aikaa ja taitoa laittaa kodin pinnat uusiksi. Lisäksi ystäväpiiriimme kuuluu alan ammattilaisia, jotka auttoivat meitä mm. juuri kylpyhuoneen kanssa. Silloin vuonna 2015 remonttibudjettimme oli n. 30 000 euroa, ja se sisälsi ison kylppärin, keittiön ja melkein kaikki pinnat.

Koska pelikenttäni on some, haluan palata vielä siihen ja sen aiheuttamiin paineisiin. Kaikkihan me tiedämme, ettei siellä koskaan näy koko totuus. Oman sisältöni kautta olen pyrkinyt (tarinoissa) näyttämään arkisotkua, epämääräisiä kasoja ja kuvauksen ajaksi sivuun siirrettyjä tavararöykkiöitä. Feedissä ja täällä blogissa julkaisemani kuvat ovat kuitenkin pääsääntöisesti harkittuja ja siloteltuja, joten tietenkin niistä saattaa jäädä katsojalle tunne, että meillä on aina kaikki ihan tiptop.

Feedissä haluan esitellä kotiamme mahdollisimman hyvässä valossa, koska koen kuvieni olevan siellä ennen kaikkea inspiraatiota varten – en minä ainakaan jaksa inspiroitua muiden epämääräisistä kasoista. Toki tässäkin ehdottomuuteni on muuttunut, sillä vielä pari vuotta sitten olin todella tarkka, ettei koirien lelukorista pilkistänyt vaan liian räikeää lelua

Myös kuvakulmilla ja kuvankäsittelyllä on valtava ero siihen, miltä joku tila todellisuudessa näyttää. Olohuoneemme sohvalta on matkaa takaoveen pari metriä. Punainen matto oikeasti siis täyttää koko olohuoneeksi kutsumamme alueen. Kuvissa tila näyttää aina vähintään 5 neliötä suuremmalta. Kuvankäsittelyllä taas vaikkapa kellastunut mäntykatto saadaan hetkessä raikkaammaksi ja valoisammaksi – ei siis todellakaan pidä verrata omaa kotia täydellisiin somekoteihin.

Pääseekö kotihäpeästi eroon? Tätä varten olisi varmaan pitänyt haastatella oikeaa asiantuntijaa, mutta väittäisin, että siitä voi päästä eroon. Siitä irtautuminen vaatii ehkä lempeyttä itseään kohtaan ja oivalluksen siitä, että sinä asut ja elät itseäsi varten. Käytännönvinkkinä varmasti toimii karsinta ja sitä kautta kodin järjestyksen ylläpidon helpottaminen. Kun tavaraa ei ole liikaa, sille löytyy paikka (itse koen liiallisen tavaran myös henkisesti kuormittavana taakkana, ja joka kerta kaappien siivoamisen jälkeen koen oloni astetta kevyemmäksi), ja niin arkikaaos on helpommin hallittavissa.