Rakastan perinteitä ja perhejuhlia, joista joulu on absoluuttinen suosikkini. Olen onnekas, sillä joulu on aina ollut minulle iloinen ja rakkaudentäyteinen juhla.
Lapsuuteni joulu vietettiin mummulassa pukkia odotellen ja piirrettyjä katsellen. Pukki saapui aina illasta ruuan jälkeen, ja muistan, kuinka hitaasti aikuiset söivät oikein pitkän kaavan mukaan. Ruuan päälle piti aina keittää kahvit, eikä mummulan kahvinkeitin ikinä tiputtanut kahvia yhtä hitaasti kuin silloin – ei ollut seitsemän minuutin Moccamasteri, ei.
Porukka kasvoi, isovanhemmat vanhenivat ja jouluperinteet muuttuivat. Joulu ei enää tuntunutkaan juhlista suurimmalta. Toki kuluneen vuoden nollaaminen hyvässä seurassa (syöden) on aina mukavaa, mutta se merkittävin tunnelma juhlasta hävisi, ja tiedän kyllä miksi. Lapset ja lapsen riemu katosivat aatostamme.
Viime vuonna joulumieleni taisi jäädä kuusenkoristeiden kanssa varastoon, sillä keskityin vain olemaan viimeisilläni raskaana ja valittamaan siitä, etten saanut syödä mitään joulupöydän oikeasti hyviä herkkuja – vegaanimäti oli ihan ok, mutta ei se vetänyt vertoja oikealle tavaralle. Raskausajandiabeteksen takia en olisi saanut syödä edes riisipuuroa, mutta jotain herkkua oli saatava.
Nyt loppuvuosi on mennyt puhtaasti arjesta selviämiseen. Töiden aloitus, marraskuu ja flunssakierre eivät ole päästäneet helpolla. Minulla ei yksinkertaisesti ole ollut aikaa virittäytyä joulutunnelmaan. Sydän sykkyrällä seuraan pojan ensimmäistä flunssaa ja mietin, missä välissä kävisin hoitamassa pukin puolesta ostoksia. Arki-iltaisin en halua olla poissa kotoa kuin pakollisen ajan, joten jäljelle jää tuleva viikonloppu, jolloin pitäisi ottaa joulukuva ja yrittää edes siivota.
Koen ehkä pientä pettymystä nyt joulun odottamisesta, sillä onhan tämä esikoisemme ensimmäinen joulu, jonka tietenkin pitäisi tuntua poikkeuksellisen juhlalliselta. Ehkä joulutunnelma saavuttaa minut nähdessäni J:n punaisessa tonttulakissa, jonka päässä kilisee pieni tiuku. Tai ehkä pukki tuo sen mukanaan – onneksi anoppi halusi pyytää hänet käymään J:n ensimmäisen joulun kunniaksi. Vaikka tänä jouluna lapsen riemu ei jouluamme todennäköisesti tee sen varsinaisessa merkityksessä, odotan innolla jo tulevia aattoja ja sitä jännitystä, joka on aistittavissa pienen odottaessa pukin saapumista.
Joulu on ennen kaikkea mielentila ja mahdollisuus pysähtyä perheen kesken vuoden viimeisinä päivinä. Ruoka, koristeet ja lahjat ovat toissijainen asia, mutta kyllähän ne saavat joulun tuntumaan juuri joululta.
Haluaisin muistuttaa, että kaikille joulu ei ole yhtä runsas tai riemukas, ja siitä syystä päätimme taas tänä vuonna tehdä lahjoituksen Vennerin kautta yhden perheen joulupöytään. Yksi ruokakassi maksaa 60 euroa, mutta osallistua voi jo 15 eurolla. Lisää vinkkejä vähävaraisten perheiden auttamisesta näin joulun alla voit lukea tästä postauksesta.
Mahdollisuuksien mukaan hyväntekeväisyyttä pitäisi tehdä ympäri vuoden, mutta näin joulun alla hyväntekeväisyys on minulle yksi tapa nostattaa joulumieltä. Sen lisäksi joulumieltä nostaa esimerkiksi
- joululahjojen paketointi tunnelmallisen joulumusiikin soidessa taustalla
- joulukukkien ostaminen, suosikkini on valkoinen hyasintti
- Julia-konvehtiöverit ja suosikkijoululeffa (The Holiday)
- jouluisat tuoksut kotona kuten havu, neilikka, kaneli ja appelsiini sekä erityisesti niiden yhdistelmä
- jouluisat askartelut ja koristeet
- hiljentyminen joulukonsertissa
- auttaminen ja pyyteetön ilahduttaminen (toimii hyvän mielen tuojana ympäri vuoden).
Ja viimeisenä se tärkein: Maailmaa ei kuitenkaan saa valmiiksi aattoon mennessä. Lopeta stressaaminen ja vietä joulu juuri omalla tavallasi. Jos perinteinen joulu ei ole juttusi, on ihan fine kattaa pöytä tacoiltaa varten ja viettää ilta Rilli Huurussa -maratonin parissa.
PS. Tiedän, että listaukseni on kliseisin ikinä. Kliseet ovat kuitenkin kliseitä syystä, eikä pieni muistuttaminen ole pahasta, jos kyseessä on mieleterveyttä edistävä kehoitus.