Ihanaa, nyt voin huokaista helpotuksesta! Pojan ristiäisiä juhlittiin eilen ja kuten arvata saattoi, kaikki siihen liittyvä panikoiminen ja stressaaminen oli täysin turhaa. Päivänsankari sinnitteli hereillä lähes koko päivän ja katseli kiinnostuneena pappia kesken juhlallisuuksien papan vanhassa kastemekossa. Edes känkkäränkkä ei ehtinyt vierailemaan meillä ennen kuin vasta illalla.

Aamuyöstä heräsin kahden aikaan, enkä sen jälkeen saanut nukutuksi kuin kevyttä koiranunta – säännöllisesti havahduin panikoimaan kakun romahtamista, ruuan loppumista tai milloin mitäkin (oikeasti jännitin kakun puolesta niin kovasti, että lähes itkin sen takia. Kanavoin kaiketi kaiken väsymyksen ja stressin juuri siihen). Päivän päätteeksi istahdettuani kotisohvalle havahduinkin siihen, etten varmaan koskaan ollut tuntenut itseäni yhtä väsyneeksi. Nyt päällimmäisenä tunteena on helpotus siitä, että seuraavat juhlat täytyy järjestää vasta 10 kuukauden päästä.

Mikähän siinä on, että kaikkia juhlia pitää niin kovasti stressata, vaikka ihan tutulle ja anteeksiantavalle porukalle niitä aina järjestää?

Ristiäisten tarjoilut olivat minulle viimeiseen asti se suurin stressinaihe. Oikeasti viisasta olisi ollut tilata kaikki valmiina, mutta 50 hengen tarjottavissa säästimme pitkän pennin tekemällä lähes kaiken itse. Tietenkin kakku tuli periaatteessa maksamaan maltaita, koska jouduin sitä varten tilaamaan ”vähän” uusia keittiövermeitä… Mutta kuten sanottu, synttärikakut tulevat tulevaisuudessa olemaan todella hienoja!

Kakun lisäksi tarjolla oli kakkutikkareita, juustokakkua mansikkamelballa, marenkeja, keksejä, tuulihattuja, kahta suolaista piirakkaa, cocktailpiirakoita ja munavoita. Keksit ja tuulihatut ostin kaupasta ja äiti auttoi toisen suolaisen piirakan kanssa, muuten onnistuin järkevällä suunnittelulla leipomaan kaiken itse. Suunnittelu oli tässä todellakin avainasemassa – kakunkin teon jaoin esimerkiksi neljälle päivälle.

Kiitoskortin kanssa päästin itseni helpolla, ja fyysisen muiston sijasta sukulaisille ja ystäville lähti WhatsAppissa matkaan tänään otettu valokuva, jossa poika poseeraa saamiensa korttien kanssa.

PS. Instan tarinoissa pojan nimi vilahtikin, mutta blogin puolella teimme päätöksen puhua pojasta vain nimen alkukirjaimella J:llä.

Esikoista odottaessa ja kasvattaessa ei todellakaan tiedä mitä odottaa. Vaikka olen saanut lukemattoman määrän kullanarvoisia vinkkejä aina imetyksestä parhaisiin äitiysvaatteisiin, on silti vauva-arki päässyt tässä viiden viikon aikana hieman yllättämään – tai jos ei yllättämään, niin ainakin se on herättänyt ihan uudenlaisia kysymyksiä elämästä:

Vauva nukkuu vuorokaudessa 20 tuntia, joten miten on mahdollista, että pelkästään lakanoidenkin vaihtaminen kestää kolme päivää?

Miksi yritän torkuttaa yösyöttöä vähintään kerran yössä tutilla, vaikka tiedän vauvan rauhoittuvan vain tissillä?

Tiedän mitä tarkoittaa, kun pää punaisena parkuva (poika)vauva yhtäkkiä hiljenee hoitoalustalla. Miksi en siltikään osaa suojata itseäni tulevalta suihkulta ajoissa?

Miksi valehtelen itselleni olevani ihan virkeä ja kestäväni väsymystä hyvin, vaikka todellisuudessa joudun tarkistamaan yksinkertaisimmatkin asiat googlesta? Tänään viimeksi googlasin 3-2-1 liemen ohjeen.

Miten isän vauvanhoidon mikromanageerauksen vältteleminen voikin olla niin vaikeaa, vaikka päätin, etten koskaan tule olemaan niitä äitejä?

Miten tutti ja puklurätti voivat aina olla väärässä paikassa, vaikka niitä olisi istutettu asunnon jokaiseen huoneeseen?

Koska henkilökohtaisesta hygieniasta tuli täysin toissijainen asia?

Kuinka vauvat osaavat alkaa itkeä juuri sillä hetkellä, kun tarvitset kumpaakin kättä?

Edelliseen itkun ajoitukseen viitaten, kuuluuko vauvojen vakiovarusteisiin kahvianturi, joka hälyttää heti, kun kahvi on kaadettu kuppiin?

Miksi kaikki vauvaan liittyvät päätökset tuntuvat niin suurilta?

Miksi äidiksi tultuani olen alkanut nähdä vain potentiaalisia vaaratilanteita kaikkialla?

Mistä syntyy se harha, että äitiyslomalla on aikaa kaikelle? Entä miksi jokainen esikoistaan odottava oikeasti uskoo siihen?

PS. Ehditkö jo miettiä jutun kuvitusta? Parin sateisen ja harmaan päivän jälkeen upea sää lähes pakotti kaivamaan kameran esille lenkillä, ja itselleni tehdyn rentous-lupauksen varjolla päätin käyttää nyt näitä puhelimella napattuja kuvia ensimmäistä kertaa blogin kuvituksena.