Ennen kuin tulin raskaaksi, tai ennen kuin ajatus perheenlisäyksestä oli alkanut kunnolla itää, kuulin radiosta keskustelun tutkimuksesta, joka jäi mieleeni. Tutkimuksessa keskityttiin perheen ja työelämän yhdistämiseen ja erityisesti siihen, miksei nuoret milleniaalit, tuo paljon vouhkattu sukupolvi johon itsekin kuulun, halua hankkia enää lapsia.
Tutkimustulokset resonoivat minussa ja pystyin silloin allekirjoittamaan lähes jokaisen päätelmän. Jo silloin mietin, että aiheesta olisi mielenkiintoisa kirjoittaa, mutta jotenkin en lapsettomana uskaltanut tarttua siihen. Nyt, kun kokemusta on edes jotenkin aiheen kummaltakin puolelta, siihen tarttuminen tuntuu paljon turvallisemmalta.
En valitettavasti muista enää kyseisen tutkimuksen tekijää, eikä Googlekaan auttanut, joten seuraavat olettamukset ja yleistykset perustuvat täysin omiin muistikuviini ja kokemuksiini.
Milleniaaleilla, eli Y-sukupolvella, tarkoitetaan 80-luvun alun ja 90-luvun puolivälin välillä syntynyttä sukupolvea. Meitä on arvosteltu pinnallisiksi ja kärsimättömiksi (muistakaahan kuitenkin, kuka meidät kasvatti), mutta samaan aikaa meidän uskotaan haastavan vanhat johtamismallit vapaammalla ajattelullamme. Haluamme, että työllämme on merkitys ja että voimme toteuttaa intohimoamme, ja ne nousevatkin palkkaa suuremmiksi kriteereiksi uraa valitessa. Vuoteen 2020 mennessä muodostamme noin 50 % koko työvoimasta.
Suurin osa meistä on kasvanut lama-aikaan, ja se on jättänyt jälkensä sukupolveemme. Se on aiheuttanut syrjäytymistä ja epävarmuutta työelämää kohtaan. Perusmilleniaalin mielestä töissä käydään elääkseen, ei toisinpäin – vaikka samaan aikaan työn merkityksen tärkeys koko ajan korostuukin. Olemme myös tottuneet pätkätöihin ja työtilanteiden vaihtelevuuteen, emmekä ota työsuhteita itsestäänselvyyksinä. 80-luvun suojatyöpaikat ja kaiken kattavat työsuhde-edut kuulostavat vaaleanpunaisilta pilvilinnoilta.
Vaikka olemme itsevarmoja ja arvostamme vapautta, olemme tutkimuksen mukaan kuitenkin epävarmoja tulevaisuudesta. Varsinkin, jos siihen liittyy lapsia. Moni Y-sukupolven edustaja venyttää lastenhankintaan, koska yksinkertaisesti pelkää sen vaikutuksia uralleen. Kun vuosi sitten kuulin tämän lauseen radiosta, pystyin nostamaan mielessäni käden pystyyn. Pelkäsin sitä, mitä mahdollinen raskaus ja pikkulapsiarki tekisivät uralleni.
Samaistuin täysin siihen ajatukseen, että vuosi kotona ja poissa työelämästä ehtisi tuhota kaiken jo kerryttämäni ammatillisen osaamisen. Vuodessa muut ehtisivät oppia ja kehittyä niin paljon enemmän, kuin itse vain keskittyisin pyyhkimään puklua ja soseuttamaan porkkanoita. Tämä johtui varmasti siitä, etten vielä vuosi sitten (kuten en vielä nytkään) kokenut olevani ammatillisesti mitenkään valmis, tai edes tarpeeksi pitkällä. Voin myös rehellisesti sanoa ajatelleeni, että voisin olla vapaaehtoisesti lapseton, koska en kokenut elämästäni puuttuvan mitään.
Tuosta automatkasta ehti kulua jonkin aikaa, ja huomasimme avomiehen kanssa olevamme tilanteessa, jossa lapsen hankkiminen saattaisi olla laskennallisesti viisasta. Olimme kumpikin alle 30, ja itse tiesin, etten tulisi viihtymään silloisessa työssäni enää montaa vuotta. Lapsen hankkiminen siihen saumaan oli siis järkeenkäypää. Tietenkään lapsi ei kuitenkaan tullut yrittämällä, ja niinpä päätimme siirtää sitä ja keskittyä vielä hetkeksi työelämään. Lopultahan hommassa kävi vanhanaikaisesti, eli heti kun lopetimme yrittämisen ja vaihdoimme työpaikkoja, lapsi ilmoittikin tulostaan kahtena viivana raskaustestissä.
Kerroin töissä raskaudestani viikko ennen koeajan loppua, ja olin varautunut jäämään äitiyslomalle työttömänä. Pomoni asenne raskauteeni oli kuitenkin yllättävän positiivinen, samoin työkavereideni. Viikon aikana en itse asiassa kertaakaan edes pelännyt, että minut irtisanottaisiin.
Vaikka kaikkien suhtautuminen asiaan on ollut päällisin puolin hyvä, on raskaudesta silti todella helppo tuntea syyllisyyttä. Omalla kohdallani pistoja sydämeen ovat aiheuttaneet lisääntyneet poissaolot neuvolakäyntien takia ja väsymyksen laskema työteho. Silti syyllisyydestä huolimatta en nyt muuttaisi mitään.
On oikeastaan hassua, kuinka nopeasti ajatusmaailmani muuttui saadessani tietää tulevani äidiksi. Lakkasin pelkäämästä urani puolesta oikeastaan samalla sekunnilla – tai no, sillä sekunnilla kun toivuin positiivisen raskaustestin aiheuttamasta järkytyksestä. Nyt kun raskaus on edennyt yli puolivälin, ja näen avomiehen reaktiot kasvavaan vatsaani, ajatus perheestä, lapsesta ja äitiyslomasta tuntuu koko ajan luonnollisemmalta. Että näinhän tämän oikeasti pitikin mennä, en minä koskaan tosissasi voinut pelätä ja sanoa olevani vapaaehtoisesti lapseton.
Postauksen kuvituksena toimii käsintehdyt nahkakengät, jotka ostin tulevalle pienokaiselle Japanin reissulta ollessani seitsemännellä viikolla.
