Blog | Pinossa

Saako lapsemme näkyä somessa?

06/01/2019

H-hetki lähenee, ja on aika nostaa kissa pöydälle: Tullaanko vastasyntynyttä lastamme näkemään some-kanavissani?

Ennen raskaaksi tulemista olin ehdottoman varma, etten tulisi koskaan julkaisemaan lapsemme kasvokuvia somessa. Lapsi voisi kyllä esiintyä kuvissani, mutta aina tunnistamattomana. Raskauden edetessä olen kuitenkin alkanut katsella suloisia vauvakuvia vähän toisella silmällä (kuten esimerkiksi @themrsproject-tilin ihania kuvia), ja alkanut hieman pyörtää päätöstäni. Lapsen synnyttyä hän luonnollisesti täyttää kaikki päiväni, joten olisi jopa hieman outoakin jakaa kuulumisiani someen ilman häntä.

Lapsen mielipidettä asiaan en tietenkään voi kysyä vielä moneen vuoteen, mutta siltikään en ole yksin päätöstä tekemässä. Avomieheni ei julkaise sisältöä aktiivisesti somessa, eikä hänellä ole tarvetta julkaista siellä kuvia lapsestammekaan. Hänen mielipiteensä siis viimeisimmän keskustelun pohjalta on se, ettei lapsi tule esiintymään somessa lainkaan. Painotan tässä kuitenkin viimeisintä keskustelua, sillä saahan mieskin vielä höllätä mieltään kuten minäkin 😉

Usein kun kysytään, miksi lapsen kuvia ei saisi somessa julkaista, perustellaan kanta lapsen yksityisyyden suojelemisella. Ymmärrän lapsen yksityisyyden suojelemisen tärkeyden, mutta valitettava fakta on se, että vaikka en esimerkiksi lapsen nimeä koskaan julkisesti blogissani kertoisi, olisi se varmasti silti selvitettävissä. Muutamassa vuodessa olen jättänyt itsestäni aika leveän polun leivänmuruja netin syövereihin, jonka avulla muun muassa asuinpaikkani on todella nopeasti paikannettu – ja lapsen tiedot äkkiäkös siinä sivussa. En usko, että kukaan koskaan olisi kiinnostunut kyseisistä tiedoista, mutta aina voin varmuuden vuoksi tehdä niiden etsimisestä hieman hankalampaa, sen sijaan, että suoraan ojentaisin ne hopeatarjottimella.

Jos asiaa tarkastellaan lakipykälien kautta, niin henkilötietolain kanta lapsen kuvien julkaisuun on yksiselitteinen: Jos lapsi on tunnistettavissa kuvasta, pitäisi julkaisuun saada aina lapsen lupa. Pienen lapsen kohdalla tämä ei tietenkään onnistu, mutta koska lapsi on sitten oikeasti tarpeeksi vanha luvan antamiseen?

Väitän, ettei suurin osa meistä ole tunnistettavissa enää omista vauva-ajan kuvistaan. Siihen perusteluun nojaten voisin uskaltaa julkaista kuvia lapsestamme sylivauvana. Toisaalta olisi hassua lopettaa kuvien julkaiseminen sitten, kun lapsi alkaisi mielestämme näyttää ”tarpeeksi itseltään”. Sitä paitsi vanhempina, jotka näkevät lasta päivittäin, emme varmastikaan osaisi edes määritellä tuota rajaa tarpeeksi hyvin.

Tärkein syy, miksi en julkaisisi lapsen kuvia somessa lainkaan, on pelko niiden päätymisestä vääriin käsiin. Jo pelkästään sisustuskuvia varastetaan ja kopioidaan törkeästi todella paljon, joten miksi lasten kuvat olisivat tässä mikään poikkeus. Tietenkään en koskaan julkaisisi kuvaa esimerkiksi lapsen kylpyhetkestä – siitä ei meidän perheessä tarvitse edes keskustella. Mikäli kuvia joskus julkaisen, täytyy niiden aina olla hyvän maun mukaisia ja sellaisia, jotka eivät myöhemminkään saata lasta noloon tai epämukavaan tilanteeseen.

On hieman eri asia pohtia, julkaiseeko kuvia vain yksityisissä kanavissa, jossa ne ovat periaatteessa vain ystävien ja tuttujen nähtävillä. Parhaat kuvani ovat Instagramissa tavoittaneet yli 100 000 ihmistä, joten kyseessä ei todellakaan ole mikään pieni ja rajattu ystäväpiiri, jolle kuva olisi nähtävillä. Omalla henkilökohtaisella Facebook-tililläni kuvien julkaiseminen tuntuukin heti paljon helpommalta ja vaarattomammalta. Vaikka tietenkään sekään ei ole tae siitä, että kuvat olisivat suojassa mahdolliselta väärinkäytöltä.

Jokaiselle vanhemmalle se oma lapsi on tietenkin aina se kaikista ihanin ja suloisin, jonka kuvia ylpeänä haluaisikin esitellä sukulaisille ja tuttaville. Siksi ymmärrän hyvin myös niitä vanhempia, jotka julkaisevat lapsistaan tunnistettavia kuvia julkisilla some-tileillä. Heistä jokainen on varmasti tietoinen mahdollisista riskeistä, ja varmasti myös valmis poistamaan jokaisen julkaisemansa kuvan, jos lapsi jossain vaiheessa sitä itse haluaa (vaikka sehän ei varsinaisesti enää asiaa korjaakaan).

Emme vielä ole tehneet asiasta viimeistä päätöstä, vaikka pian asia tulee enemmän kuin oleelliseksi. Olisikin mielenkiintoista kuulla teidän kantanne ja mielipiteenne asiaan. Miksi julkaisette tai ette julkaise lastenne kuvia somessa?

Eniten ottaa päähän kaikki

02/01/2019

Mahtavaa alkanutta uutta vuotta ja tammikuuta kaikille! Tämä uusi ja jännittäviä muutoksia mukanaan tuova vuosi olisi ihanaa aloittaa inspiroivilla ja oivaltavilla sanoilla, mutta valitettavasti mielentilani ei tällä hetkellä salli aivojeni suoltaa ulos mitään inspiroivaa, ihanaa tai maata mullistavaa. Koska tällä hetkellä ottaa taas vaihteeksi päähän kaikki.

Unettomuus, liitoskivut, kömpelyys ja pelkästään vasemmalla kyljellä makaaminen alkaa nyt oikeasti riittää. Öisin saan nukutuksi enää muutaman tunnin, vaikka nyt pitäisi levätä sinne varastoon. Päiväunetkaan eivät oikein ota onnistuakseen, ja siitä syystä päiväni ovat viimeisen viikon koostuneet lähinnä suoratoistopalveluiden tuijottamisesta. Sarjamaratonin välissä yritän hieman siivota, käydä kaupassa tai valokuvata, mutta niiden osalta menestys on aika olematonta. Tummat alueet silmien alla ovat levinneet jo nenänpäähän asti, ja käsi sydämellä vannon, etten edes pahimpana krapula-aamuna ole näyttänyt yhtä kuolleelta kuin juuri nyt.

Väsymys todella koettelee hermoja, ja sen takia pelkään kilahtavani ihan koska tahansa, ihan kenelle tahansa ja ihan mistä tahansa. Netti on liian hidas, naapuri päästää lenkillä tavatessa oman koiransa liian lähelle omiani ja avomies nieleskelee liian kuuluvasti. Edes laskettu aika -kalenterini eli pienen lahjan saaminen joka toinen päivä ei riitä piristämään mieltäni enää.

On tietenkin ihan luonnollista, että tässä vaiheessa kaikki ajatukset pyörivät vauvan ja synnytyksen ympärillä, mutta sekin alkaa kasvattaa jo tattia otsassa. Olen tallentanut luonnoksiini lukuisia aiheita, joista olisi mielenkiintoista kirjoittaa, mutta en raskaushuurujen sumentamilta aivoilta ole saanut aikaiseksi. Viime aikoina postaukseni ovatkin olleet enemmän tai vähemmän raskauden iloista avautumista. Pahoitteluni siitä!

Kirjoittaessani iltaisin avomies usein kyselee, mistä kirjoitan tällä kertaa. Normaalisti minusta on suloista, kun avomies on kiinnostunut tekemisistäni ja kyselee hommieni perään, mutta tällä hetkellä tekisin mieli tiuskaista takaisin ”tarviiko siinä nyt koko ajan kyylätä h*lvetti ja nieleskellä noin äänekkäästi!”.

Joulukoristeet sain sentään siivottua jo pois ja kuten kuvista näkyy, koti alkaa hiljalleen muotoutua joulun jälkeiseen elämään uusien sisustusasetelmien muodossa. Että eiköhän se tästä, tuskin synnytystä tarvitsee enää kovin montaa viikkoa odottaa (in my dreams, vasta kuitenkin 37+4 menossa…)

PS. Jos jotakin positiivista tai inspiroivaa pitää tästä postauksesta hakea, niin eikö tämä ole nyt sitä kaikkien kaipaamaan päiväkirjamaista arkirealismia? 😉

PPS. Vasta nyt huomasin, kuinka osuvat kirjavalinnat olinkaan tehnyt tähän asetelmaan!

Ei turhia lupauksia uudelle vuodelle

30/12/2018

En ole varmaan koskaan onnistunut pitämään yhtäkään uudenvuodenlupausta. Eipä siinä mitään, koska en ole niitä oikeastaan koskaan tehnytkään. Siksi en tulevallekaan vuodelle ole suunnitellut yhtään ainutta lupausta, jonka haluaisin tai yrittäisin pitää. Ja onhan tulevasta vuodesta muutenkin tulossa ennalta-arvaamattomin koskaan.

Loppuvuodelle minulla oli vain yksi tavoite, ja se oli olla synnyttämättä. Tätä vuotta on vielä hetki jäljellä ja vaikka raskausviikko 38 alkoikin tänään, en kuitenkaan koe synnärille lähtöä ihan vielä ajankohtaiseksi – se tavoite saattaa siis hyvinkin täyttyä. Sairaalakassi on kyllä pakattu ja lääkekaappi täydennetty babylle sopivaksi, joten siinä mielessä lähtö voisi hyvin tulla vaikka jo tänäänkin. Mutta älä nyt kuitenkaan tule, kop, kop.

Jos jotain ajatuksia tulevalle vuodelle kuitenkin listaisin, niin ensimmäisenä mieleeni tulee äitiys. En ole koskaan ollut kovin äidillinen ihminen, enkä voi väittää olevani kovin lapsirakas. Jännitänkin vähän etukäteen sitä, millaisena vuosi 2019 tulee näyttäytymään äitiyden osalta. Millainen äiti minusta tulee, osasinko aavistaa sen etukäteen ja kuinka vauva-arki lähtee perheessämme rullaamaan? Onneksi tiedän avomiehen olevan paras mahdollinen isä, joten siinä mielessä suhtaudun tulevaan luottavaisesti.

Raskauden aikana lisäkiloja on kertynyt reippaasti. Yhtenä tavoitteena voisikin olla noiden kilojen (ja ehkä parin ylimääräisenkin) pudottaminen ennen töihin paluuta, joka näillä näkymin koittaa joskus lokakuussa 2019. Varsinaiselle kuntokuurille en kuitenkaan aio ruveta, vaan kilot saavat karista omaa tahtiaan imetyksen ja lisääntyvän arkiliikunnan mukana. Jos normaali arki ei kiloihin tepsi, niin katsotaan tavoitepainoa uusiksi sitten 2020. Tai 2021, saattaahan sitä kiirettä olla vielä ensimmäinen taaperovuosikin.

Koen blogini olleen vähän hunningolla oikeastaan koko vuoden raskausväsymyksestä johtuen. Tulevana vuonna haluaisinkin ottaa itseäni blogin suhteen niskasta kiinni, ja kehittää sisältöä ehkä enemmän rennompaan lifestyle-suuntaan. Myös reseptejä yritän ehdottomasti jakaa enemmän kuin kuluneena syksynä! Olisi kiva kuulla, jos teillä olisi jotain ajatuksia tai toiveita sisältööni liittyen. Vauvajutut ja -arki varmaankin kiinnostavat?

Uudesta työpaikasta ja raskaudesta johtuen keväälle ajateltu reissu Montenegroon ja Kroatiaan jäi väliin, samoin suunnitelmat Saksan joulumarkkinoista. Pikainen pyrähdys Japaniin olikin ainoa reissu, joka tänä vuonna tuli tehtyä. Haaveilen edelleen Montenegrosta ja kahden viikon road tripistä Italiassa, mutta vauvan kanssa todennäköisempää on viettää ehkä syksyllä viikko jossain auringon alla all inclusive -lomalla.

Btw, avomies kysyi, aionko pitää edes tipattoman tammikuun. Jos poika vaan syntyy ennen helmikuuta, niin en todellakaan aio! Eiköhän tässä ole kuitattu jo aika monen vuoden tipattomat…

Vuoden suosituimmat Instagram-kuvat

27/12/2018

Täällä sitä ollaan edelleen yhtenä kappaleena ja jouluherkkujen turvottamana. Viime yö meni unta etsien, eikä päiväkään ole sujunut juurikaan paremmin. Poitsulla alkaa tosissaan olla kokoa ja voimia joilla möyriä, ja maha on sen takia kipeä ihan ilman supistuksiakin. Melkein annoin väsymykselle periksi ja jumituin Netflixin ääreen, mutta pitäähän tälle vuodelle vielä pari blogipostausta saada aikaiseksi.

Tähän aikaan vuodesta blogit täyttyvät perinteisistä vuoden suosituimmat -postauksista. Olisin itsekin halunnut tehdä koosteen vuoden suosituimmista kirjoituksistani, mutta blogimuutto sotki analytiikkaa sen verran, että ihan virallista tietoa tämän vuoden suosituimmista postauksista minulla ei ole.

Mutu-tuntumalla voisin heittää, että suosituimpia juttujani ovat olleet vauvaan ja raskauteen liittyvät postaukset, kuten Suuria muutoksia ja hiljattain julkaistu RV36 – Raskausoireet, jotka olisin voinut jättää väliin. Avautumiseni Annetaan lipasto – Nettikirpputorien via Dolorosa huvitti monia, ja lisäksi pohdintani Kiltteydestä herätti runsaasti keskustelua Facebookin puolella.

Vuoden suosituimmista Instagram-kuvista minulla sen sijaan on faktaa, joten ajattelin nostaa tähän postaukseen kuluneen vuoden viisi suosituinta kuvaani tilastoineen. Antikliimaksina voin heti todeta, että kovin vaihtelevaa kuvasatoa ei ole luvassa – yksi kuvakulma kun vain on niin paljon ylitse muiden. Suosituimmat kuvat valitsin käyttämällä mittarina tykkäyksiä ja kommentteja.

Sija 5

Tämä lokakuinen näkymä olohuoneestamme ja uusista ruskeansävyisistä sohvatyynyistä keräsi 6 177 tykkäystä, 99 kommenttia, 200 jakoa ja 2 700 tallennusta tavoittaen yli 105 000 silmäparia. Syksyllä tilini lähti mukavaan nosteeseen, ja sille ajalle sijoittuvatkin kaikki suosituimmat kuvani. Joulukuussa tahti jälleen hiljeni, mutta toivottavasti uusi nousu ole jälleen luvassa kunhan joulu saadaan siivottua ensin pois jaloista.

Sija 4

Omasta mielestäni kuvakulma on tässä kuvassa hieman pielessä, mutta se ei estänyt kuvaa keräämästä 6 315 tykkäystä. Kommentteja kuva keräsi 144, jakoja 186 ja tallennuksia 3 200. Tavoitettavuuden osalta tämä kuva ohitti edellisen kuvan tuhannella silmäparilla.

Sija 3

H&M Homesta ostamani kirkkaan oranssi sohvatyyny toi kuviini selvästi ”sitä jotakin”, sillä tuo sama tyyny esiintyy kaikissa top 3 -kuvissani. Tämä pronssille sijoittunut kuva sai tykkäyksiä 6 534, ja sitä kommentoitiin 105 ja tallennettiin 3 100 kertaa. Jakojakin kuva keräsi 185 ja näin ollen tavoitti 96 600 käyttäjää.

Sija 2

Hopeamitalin napannut kuva ei teknisesti ole parhaimpia otoksiani, mutta liekö oranssi sohvatyyny syypää siihen, että tykkäyksiä kuva sai 6 872 ja kommentteja 99. Kuva jaettiin 99 kertaa ja vastaavasti tallennettiin 2 900 kertaa.

Sija 1

Olisitteko uskoneet, että vuoden tykätyin kuvani on, wait for it… Olohuoneesta! Tämä kuvakulma on ehdottomasti suosikkinne, ja tykkäyksiä sille sateli 6 952. Kommentteja vastaavasti se sai 96, jakoja 179 ja tallennuksia 3 200. Katsojia kuva tavoitti lähes 105 000, joka on huima luku ottaen huomioon, että seuraajia minulla oli kuvan julkaisuhetkellä alle 7000. Uusia seuraajia tämä kuva toi 455, joka on mielestäni myöskin aivan huikea luku tililleni – vaikkakin ennätys tällä mittarilla menee kuvalle sijalla neljä 624 seuraajalla.

Kiitos jokaisesta tykkäyksestä, kommentista ja lukukerrasta täällä ja Instan puolella, tästä on hyvä jatkaa uuteen vuoteen <3

Jouluinen jälkiruoka – Mausteinen panna cotta puolukka-glögisiirapilla

21/12/2018

Äitiyslomaa on nyt takana ensimmäinen viikko, ja jo tässä ajassa sain ajantajuni katoamaan kokonaan. Jumituin elämään joulukuun 17. päivää, ja eilen havahduin siihen, että aattoon onkin enää neljä päivää. Kuvittelin, etten saa aikaa kotona kulumaan millään, mutta jonnekin se on vain kadonnut hääräillessä niitä näitä.

Jouluksi pääsen valmiiseen pöytään, eikä vastuullani ole onneksi kuin jälkiruoka. Ensin suunnittelin tekeväni jonkin sortin juustokakun piparipohjalla, mutta jouluruuan päätteeksi kakku saattaisi olla liian raskas. Siksi päätin (taas) kallistua klassisen panna cottan puoleen, ja tuunata siitä vähän mausteisemman ja jouluisamman version kanelilla, kardemummalla ja glögillä.

Panna cotta on superhelppo valmistaa, ja sen voi tehdä jääkaappiin hyytymään edellisenä iltana tai heti aamusta. Vikaan panna cottan kanssa voi mennä oikeastaan vain lisäämällä liikaa liivatetta. Ainekset tähän jouluisaan jälkiruokaan löytyy myös ihan pienistäkin kaupoista, joten jos jälkkärisuunnitelman ovat vielä auki, kannattaa tämä resepti napata ehdottomasti talteen aatoksi.

Mausteinen panna cotta 4:lle

4 dl (kahvi)kermaa
2 liivatelehteä
1 rkl sokeria
1 vaniljatanko tai ¼ tl vaniljapulveria
¼ tl kanelia
ripaus kardemummaa

Puolukka-glögisiirappi

1,5 dl glögitiivistettä
0,5 dl sokeria
1,5 dl puolukoita

Lisäksi koristeluun pipareita ja puolukoita

Laita liivatelehdet likoamaan kylmään veteen. Yhdistä kattilassa kerma, sokeri ja mausteet (jos käytät vaniljatankoa pulverin sijaan, halkaise tanko ja kaavi siemenet kattilaan. Ota tanko pois kattilasta ennen liivatteen lisäämistä), ja kuumenna seos kiehuvaksi. Keitä seosta muutama minuutti. Tarkista maku ja lisää mausteita, jos haluat mausteisempaa panna cottaa. Purista ylimääräinen vesi liivatelehdistä, ja sekoita ne kermaseokseen. Jäähdytä seos kädenlämpöiseksi sekoittamalla sitä kylmävesihauteessa, kaada seos laseihin hienon siivilän läpi ja anna jähmettyä jääkaapissa vähintään 4 tuntia.

Glögisiirappia varten yhdistä aineet kattilassa ja keitä seosta hiljalleen n. 15 minuuttia tai kunnes nesteen määrä on puolittunut. Siivilöi ja nosta sivuun odottamaan tarjoilua.

Ennen tarjoilua kaada viilentynyt siirappi panna cottan päälle ja koristele jälkiruoka pipareilla ja puolukoilla.

RV36 – Raskausoireet, jotka olisin voinut jättää väliin

19/12/2018

”Voi, raskaus on naisen ihaninta aikaa, nauti joka hetkestä!”. Yeah right. Anteeksi nyt vaan, mutta missä on se luvattu hehku, energia ja ylitsepursuava onni, jota silloin ensimmäisellä kolmanneksella minulle lupailtiin?

Laskettuun aikaan on jäljellä vielä 32 päivää. Huom. Vielä, ei enää. Tammikuisia on alkanut jo putkahdella maailmaan, ja vaikka ensin toivoin todella, että meidän pikkuisemme malttaisi pysyä yksiössään vielä vuodenvaihteen yli, olen nyt alkanut hieman hellittää mielipidettäni. En pistäisi vastaan, vaikka synnytys käynnistyisikin jo tänään (joka valitettavasti ei taida olla kovin todennäköistä).

En missään vaiheessa odottanutkaan raskauden olevan pelkkää ruusuilla tanssimista, mutta samalla en myöskään odottanut sen olevan näin uuvuttavaa. Ja pahinta on tietenkin ajatella, että nämä viimeiset 30 päivää tulevat olemaan ne kaikista vaikeimmat – puhumattakaan siitä viimeisestä viikosta! Vaikka raskaus on sujunut minulla pääsääntöisesti oppikirjan mukaan, olen silti näiden viimeisten viikkojen aikana tullut tutuiksi erinäisten raskausoireiden kanssa, jotka olisin tarkemman tarkastelun jälkeen voinut jättää väliin.

Ensimmäinen ”negatiivinen” raskausoireeni oli väsymys, joka alkoi kesäkuussa ja jatkuikin hellittämättömänä syksyyn asti. Viiden tunnin hereillä olon jälkeen olin valmis painumaan takaisin pehkuihin vähintään kahdeksaksi tunniksi. Kesällä sain myös radi-diagnoosin, joka ei onneksi tähän mennessä ole vaatinut satunnaisten mittailujen ja säännöllisen ateriarytmin lisäksi muita toimenpiteitä. Nyt kuitenkin sokeriarvoni ovat lähteneet herkuttelun jälkeen nousemaan, ja sekös jos jokin piristää näin joulunalusviikolla, varsinkin kun neuvolassa jo nyt lupailtiin yli 4 kg:n vauvaa. Onneksi olemme saaneet lahjaksi vasta kaksi konvehtirasiaa…

Liitoskivut alkoivat viikolla 29, samoihin aikoihin kuin poika kääntyi pysyvästi pää alaspäin. Hetkeksi liitoskivut hellittivät, mutta nyt viimeisen parin viikon aikana mikään ei ole tuntunut tepsivän niihin. Vähiten kipua tuntuu seistessä ja todella hitaasti kävellessä ja pahinta se on taas yrittäessäni vaihtaa yöllä kylkeä tai noustessani ylös sängystä. Osittain liitoskivuista johtuen kykenenkin nukkumaan enää vain muutaman tunnin pätkissä, mutta katkonaisiin yöuniin olen tottunut jo pelottavankin hyvin – tai sitten vain olen jo niin tasaisen väsynyt, etten tunne enää eroa. Muut syyt yöllisiin heräämisiin ovat esimerkiksi lonkan puutuminen, vauvan liikkeet tai närästys, jonka myös sain oppia tuntemaan raskauden myötä.

Painoa minulle on tullut lisää tähän mennessä 15 kiloa. Olen yrittänyt olla stressaamatta siitä, vaikka jo ihan geenienkin puolesta osasin odottaa 20 lisäkiloa. Nyt kilot alkavat kuitenkin tuntumaan kropassa ja päässä, vaikka onneksi tiedän ainakin osan johtuvan pelkästään turvotuksesta.

Nesteturvotusta minulle on kertynyt tasaisesti koko raskauden ajan, mutta lievänä yllätyksenä minulle on tullut se, kuinka moni ruumiinosa voikaan oikeasti turvota tässä yhdeksän kuukauden aikana. Henkisesti pahimmalta turvotus tuntuu kasvoissa, enkä ole enää viikkoihin tunnistanutkaan omaa peilikuvaani (ja siksi kameraan katsominen tuntuu nyt erityisen haastavalta, samoin Instagram-tarinoiden teko). Ennen raskautta en voinut kuvitellakaan, kuinka paljon nenän ja huulien kasvaminen voikaan muuttaa kasvonpiirteitä! No, tulipahan nyt ainakin kokeiltua huulten täyttö samaan rahaan.

Erityisen pahalta turvotus tuntuu myös sormissa ja kämmenissä, jotka olivat ennen se kaikista photogeneettisin piirteeni. Käsien turvotus tuntuu myös aamuisin nivelsärkynä ja yleisenä heikkoutena sormivoimissa. Jalkojen turpoamisesta tuskin tarvitsee edes mainita, mutta onneksi näin talvella sääriä ei paljoa tarvitse esitelläkään. Uudet nauhalliset ja kokoa suuremmat talvikengät jouduin ostamaan, koska lumen jäätyä maahan lenkkarit eivät vaikuttaneet enää kovin käytännölliseltä vaihtoehdolta – ja koska liitoskipujen kanssa liukastelu ei todellakaan tunnu hyvältä.

Kasvavan vatsan, kilojen, liitoskipujen ja väsymyksen mukanaan tuoma hitaus ja kömpelyys on alkanut tuntua. Siinä missä ennen sain siivottua kämpän kuvauskuntoon tunnissa, kuluu siihen nyt tuplaten pidempi aika kahdella lepotauolla. Olen aina ollut omatoiminen ja aikaansaava, joten nostoavun pyytäminen tai oman jaksamisen yliarvioiminen yksinkertaisesti ärsyttää. Kaikki ympärilläni, erityisesti avomies, muistuttavat minua jatkuvasti ottamaan rauhallisesti ja olemaan stressaamatta tekemättömistä asioista, mutta itseäni lähinnä ahdistaa tulla kohdelluksi jotenkin rajoittuneena. Fyysiset seikat ovat kuitenkin pakottaneet minut hidastamaan, ja tiedän sen oikeasti olevan ihan tarkoituskin näin raskauden viime metreillä. Sitä paitsi, fyysisen suorituskyvyn saan ehkä vielä takaisin synnytyksen jälkeen, mutta samaa ei voi välttämättä sanoa unettomuuden sumentamasta ajatuksenjuoksusta.

Näiden oireiden lisäksi olen saanut kokea muutamia muita pikkuoireita kuten ihon kutinaa, jatkuvaa janoa ja luomien kasvamista, kaikki täysin normaaleja raskausoireita, joista kukaan ei vain muistanut mainita etukäteen. Kyllä raskaana olo on ihanaa.

Mutta silti en oikeasti valita. Vaikka olenkin jo lopen kyllästynyt raskaana olemiseen, tiedän palkinnon olevan jokaisen kolotuksen, turvotuksen ja haukotuksen arvoinen. Aika ajoin täytyy myös muistutella itseään, että vaikka olo ei nyt ole sieltä hehkeimmästä päästä, olen kuitenkin päässyt todella helpolla ilman sairaspoissaoloja tai pahoinvointia. Eikä tätä tarvitse enää jaksaa kuin reilu kuukausi, eiköhän ne omat sormet ja kasvonpiirteet löydy vielä kaiken tämän turvotuksen alta.