Blog | Pinossa

Ruokailutilan uusi valaisin

16/10/2019

Sisustusharrastus elää ja kehittyy kuin mikä tahansa muukin taito, ja omalla kohdallani se näkyy parhaiten mielen muuttumisena. Se mikä vielä muutama vuosi sitten näytti kivalta, ei enää miellytäkään silmää samalla tavalla.

Olen aina pitänyt sisustamisesta, mutta tämänhetkisen tyylini koen löytäneeni vasta 2015, jolloin aloin sisustaa tätä kotia. Tuolloin unelmieni valaisin ruokapöydän päälle oli Lokki. Pari vuotta Lokin ostamisen jälkeen huomasin, ettei se enää istunutkaan muuhun kotiimme, eikä se tyylillisesti enää vastannut sitä, mitä valaisimelta halusin.

Uutta valaisinta pöydän päälle etsin pitkään. Olen aina kokenut valaisimet kaikista hankalimmaksi hankinnaksi, enkä suoraan sanottuna ollut varma mitä edes etsin. Tai kun viimein löysin jotain, ei budjetti venynyt vastaamaan nelinumeroiseen hintalappuun. Etsintöjä vaikeutti myös se, että valaisimen tuli toimia tarpeeksi tehokkaana yleisvalona. Lisäksi huonekorkeutemme toi oman lisämausteensa soppaan, sillä pieni yksittäinen valaisin ei tilassa mielestäni toimi.

Hiljattain ruotsalaisen Pholc-merkin valaisimia alkoi tupsahdella näköpiiri niin Instassa kuin lehtienkin sivuilla, ja bongatessani mustan Mobil 100 -valaisimen, olin myyty. Tässä oli se, mitä olin etsinyt! Ja löytäessäni valaisiminen vielä tarjoushintaan, ei ostopäätöstä tarvinnut kauaa miettiä.

Monika Mulderin suunnittelema (saman naisen käsialaa on muuten myös Ikean legendaarinen STOCKHOLM-kulho) Mobil 100 -valaisin toimii tehokkaana yleisvalona. Se valaisee tilan laajasti, eikä se synnytä lainkaan varjokohtia ympärilleen – valaisin on jopa niin tehokas, että aloin harkita himmentimen asentamista tunnelmallisia iltoja silmällä pitäen. Valkoisten opaalilasikupujen läpi valo suodattuu kuitenkin miellyttävän pehmeästi.

Mobil-sarjan valaisimet on suunniteltu newyorkilaiseen loftiin, ja inspiraationsa ne ovat saaneetkin kaupungin rakennuksille tyypillisistä mustista metalliparvekkeista sekä Brooklynin sillan katuvaloista. Mielestäni modernissa, ja ah, nyt niin trendikkään pyöreässä muotokielessä on kuitenkin jotain todella retroa, jonka ansiosta se sopiikin meille niin kauniisti.

Kuvatessani huomasin linssin vääristävän valaisimen korkeutta jonkin verran. Todellisuudessa valaisin on asennettu vajaan metrin korkeuteen ruokapöydän pinnasta, mutta kuvissa valaisin näyttää leijailevan aivan liian korkealla. Kuvien takia en kuitenkaan käynyt lainaamassa naapurin tikkaita, jotta olisin saanut laskettua valaisimen tarpeeksi alas. 😉

Staycation Helsingissä

13/10/2019

Staycation eli lähimatkailu on nouseva trendi ja paitsi ilmastoteko, myös helppo tapa ottaa pieni irtiotto arjesta. Ei lentokentällä jonottelua tai matkastressiä, vaan oikeasti rentouttava mini(hotelli)loma mahdollisesti jo tutuissa maisemissa ilman suorituspainetta kaikkien nähtävyyksien näkemisestä.

Sain työpaikaltani lahjaksi lahjakortin Hotel Kämpiin jäädessäni äitiyslomalle, ja viime viikonloppuna pääsin Miksun kanssa viimein käyttämään sen. Ajoitus hotelliyölle ei olisi voinut olla täydellisempi, koska J edelleen valvottaa meitä öisin.

En ole koskaan ollut viiden tähden hotellissa, ja kokemukseni Kämpistä rajoittuivat vain aulabaarissa nautittuun 15 euron minttukaakaoon, joten oli mielenkiintoista päästä näkemään hotelli sisältä ihan kunnolla – ja nauttimaan viiden tähden palvelusta tietenkin. Suunnitelmamme oli ottaa miniloma mahdollisimman rennosti, ja siinä kyllä onnistuimme. Pitkästä aikaa hitaasti ja rauhassa nautittu aamukahvi maistui muuten taivaalliselta.

Saavuimme hotellille hieman kolmen jälkeen. Mukanamme oli vain pieni käsimatkatavaran mitat täyttävä vetolaukku, joten sisäänkirjautuessa vastaanottovirkailijan kysymys ”tarvitsetteko apua laukun kanssa?” nosti hieman huvittuneen hymyn huulilleni. Nyt jälkikäteen harmittaa, etten pyytänyt laukkua toimitettavaksi koristeellisella laukkukärryillä, joita luulin olevan olemassa vain elokuvissa (koska olisin tietenkin halunnut hypätä sen kyytiin itse).

Saatuamme tavaramme huoneeseen, lähdimme saman tien syömään todella myöhäistä lounasta. Päädyimme Santa Féhen, joka sijaitsee vain muutaman minuutin kävelymatkan päässä Kämpistä. Naposteluhengessä tilasimme lajitelman alkuruokia ja kanansiipiä. Syötyämme palasimme takaisin hotellille, vaihdoimme aamutakin yllemme ja matkustimme hissillä hotellin ylimpään kerrokseen, josta sviittien lisäksi löytyy pieni spa-osasto. Osastolla oli tavallisen saunan lisäksi höyrysauna, suihkut ja oleskelutilaa. Saunoimme, istuimme, olimme ja nautimme lasilliset kuoharia. Täydellistä.

Minilomallemme olin tehnyt illaksi varauksen Yes Yes Yes -ravintolaan, joka sekin sijaitsee alle kymmenen minuutin matkan päässä hotellilta. Ravintolan juttu on kasvisruoka, joita maistelumenun tyylisesti tilataan useampi pieni annos, jotka jaetaan seurueen kesken. Myöhäinen lounas painoi vielä aavistuksen verran vatsassa, joten tilasimme pari annosta suositusta vähemmän: Halloumiranskalaisia, tandoorileipää paahdetuilla tomaateilla ja labnehilla, paahdettua maa-artisokkaa cashewpähkinä-hollandaisilla, raikasta palmunydinsalaattia ja maa-artisokka-omenarisottoa. Jälkiruuaksi tilasimme vielä suklaaganachea ja omenafrangipanea. Nam!

Olin nyt toista kertaa käymässä ravintolassa, ja vaikka ruoka oli jälleen todella hyvää, ei palvelu yltänyt ihan edelliskerran tasolle. Tarjoilija melkein unohti halloumiranskalaisemme, mutta pienen muistuttamisen jälkeen saimme ranet nopeasti pöytään.

Tähän väliin pieni yleinen ravintolavinkki: Lähtiessämme syömään ”vähän paremmin” ja pidemmän kaavan mukaan, teemme varauksen usein viimeiseen kattaukseen. Näin saamme yleensä nauttia illasta rauhassa, eikä meitä hoputeta pois pöydästä seuraavan seurueen saapuessa syömään. Myöhäinen kattaus on myös takuuvarma tapa saada viettää ilta täysin täysi-ikäisessä seurassa. 😉

Viiden tähden hotellissa on onneksi astetta parempi sänky, ja heräsinkin täysien yöunien jälkeen suhteellisen levänneenä. Virkeä en voinut sanoa olevani, sillä kuukausien aikana kertynyt univaje ei valitettavasti kuittaannu yhdessä yössä.

Aamiainen tarjoiltiin hotellin alakerrassa Ravintola Brasserien tiloissa. Aamiainen oli periaatteessa kuin mikä tahansa hyvä hotelliaamiainen, mutta kaikkea ruokaa leimasi se pieni viiden tähden twisti, jonka ansiosta kaikki oli astetta parempaa. Tuorepuristettua mehua – ei yhtä vaan viittä laatua, ihanaa artesaanileipää, juustoja ja ehkä maailman parasta vispipuuroa. Kahvin tarjoilija toi luonnollisesti pöytään pienessä kannussa.

Kotimaanmatkailu on kallista, ja tässä vaiheessa kaikkia varmastikin kiinnostaa, mitä minilomamme tuli kustantamaan. Vastaus: 530 euroa. Kallista vai edullista, sen jokainen päättäköön itse.

Ajoitimme vierailumme niin, että saimme hotellihuoneen mahdollisimman edullisesti, eli 243 eurolla (kallein löytämäni hinta samalle huoneelle oli 500 euroa). Aamiaiset kustansivat 20 euroa henkilöltä. Myöhäinen lounaamme juomineen maksoi 49 euroa ja illallinen 172 euroa. Lisäksi nautimme hotellin spa-osastolla kuohuviinit 13 e/kpl.

Äkkiseltään ajateltuna yhden yön loman hintalappu kuulostaa kalliilta, mutta avomiehen kanssa olemme jo siinä vaiheessa, että olemme valmiita maksamaan vähän paremmasta. Kun harvoin pääsee käymään jossain kahdestaan, tuntuu pieni panostus pelkästään hyvältä (vaikkakin valitsen edelleen ulkomaanmatkoille selän kustannuksella edullisia b&b-huoneita). Eikä suhteessa yksi viiden tähden hotelliyökään tunnu niin kalliilta, kun ajattelee suurien ketjuhotellien hinta-laatusuhdetta.

Kohti helpompaa hiuselämää

09/10/2019

Lapsiperheessä riittää tekemistä jokaiselle kädelle, ja sen takia pyrin nyt tekemään arjesta mahdollisimman helppoa ja sujuvaa. Ja siksi punainen hiusväri, tavaramerkkini, sai lähteä.

Aloitin hiusten värjäämisen ala-asteen lopulla tai yläasteen alussa, ja silloin pidin kutrini tummina, lähes mustina, vuoteen 2011 asti, jolloin värjäsin hiukseni ”luonnollisen punaisiksi”. Värissä viihdyin hyvin kahdeksan vuotta, ja mikäli en kotonaolon seurauksena olisi kyllästynyt totaalisesti kaikkeen, olisin saattanut viihtyä värissä vielä vuosia.

Fun fact: päätös hiusten värjäämisestä punaiseksi syntyi, kun työmatkalla minua vastaan ajoi nainen, jolla oli juurikin samanlainen skarppi punainen polkka. Aluksi kukaan ei kannattanut päätöstäni vaihtaa väriä punaiseen, mutta lopulta kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että se oli juuri oikea sävy minulle. Vuosien aikana omaksuin sävyn niin hyvin, että osa ihmisistä kieltäytyy ajattelemasta minua muuta kuin punapäänä.

Oma värini on supisuomalainen maantienharmaa, joten punaisen värin ylläpito vaati työtä. Tyvikasvuni näytti punaisen kanssa vihertävän harmaalta, ja yli sentin tyvikasvu sai kiinni olevat hiukseni näyttämään aina likaisilta. Punainen väri myös haalistui todella nopeasti, joten sopiva aika kampaajakäyntien välillä oli noin viisi viikkoa.

J:n syntymän myötä arjen prioriteetit heilahtivat kerralla uuteen uskoon, ja hiusten värjäyttäminen tipahti siinä rytäkässä monta sijaa alaspäin. Niinpä päätin siirtyä pois punaisesta kohti helppohoitoisempaa väriä, joka olisi mahdollisimman lähellä luontaista hiusteni sävyä.

Koska olen vuosia kyllästyttänyt hiuksiani punapigmentillä, ei punaista vivahdetta saa kerralla pois – tai saisi, mutta siitä käsittelystä hiukseni eivät toipuisi ehkä koskaan. Värimuutosta lähdettiin tekemään taittamalla punaista sävyä pois vastaväriperiaatteella. Ensimmäisellä kerralla hiukseen laitettiin kaksi sävykerrosta, ja toisella kerralla hiuksiin tehtiin vaaleat raidat värinpoiston avulla. Sen jälkeen raitoihin laitettiin keltaista taittava sävy.

Punainen puskee hiuksista edelleen vahvasti läpi, ja muutostyö onkin vielä kesken. Kampaajani sanoja lainatakseni, hän on ”niin tylsä kampaaja, että tekee töitä hiusten kunto, ei asiakkaan toiveet, edellä”. Toivottuun lopputulokseen voikin siis mennä vielä tovi, mutta ehkäpä näihin kutreihin saadaan vielä joskus kaunis tuhkainen sävy.

Mutta miltä elämä näin tylsän ja tavallisen hiusvärin kanssa tuntuu? No kuulkaas ihan samalta kuin sen punaisenkin kanssa. Tai no, onhan elämä asteen verran helpompaa, sillä hius ei näytä enää likaiselta ja tyvikasvu sulautuu jo nyt aika kauniisti uuteen sävyyn. Kertaakaan en ole hätkähtänyt kulkiessani peilin ohi, ja se varmaan kertoo siitä, että muutos oli onnistunut ja kaivattu.

Helppous on matrana soinut päässäni viimeiset viikot, ja tämä hiusmuutos olikin yksi askel kohti helpompaa arkea. Toinen toteuttamani askel on ollut tavaran karsiminen ja sitä kautta järjestyksen palauttaminen – blogisiskoni Lauran tavoin minulle järjestys kaapissa merkitsee järjestystä myös ajatuksissa (vaikka sitä ei ihan heti uskoisi).

Omenapiirakka ja perinteinen vaniljakastike

05/10/2019

Mitäpä olisi syksy ilman omenapiirakkaa ja blogi ilman sitä omenapiirakan reseptiä.

Testasin tätä omenapiirakan reseptiä ensimmäistä kertaa, ja ajattelin jakaa sen myös teille, sen verran hyvä piirakasta tuli. Mantelijauho pohjassa tekee siitä ihanan mehevän ja seuraavana päivänä piirakka maistui jopa paremmalle pienen mikrottamisen jälkeen.

Piirakan kaveriksi keitin nopeasti perinteisen vaniljakastikkeen. Vanhempani juovat kahvinsa perinteisesti lehmänmaitoon, ja koska suosimamme kahvilaatukin on heidän mielestään ”epäsuomalaisen” makuista, ostin vaniljakastiketta varten ihan perinteistä lehmänmaitoa. Hassu juttu, mutta keittäessäni kastiketta tuoksui se mielestäni aivan navetalta. Maussa ei sen sijaan ollut valittamista.

Mummu on lähettänyt omenoita jo pariin otteeseen, niistä omenoista myös tämä piirakka on leivottu, ja suurimman osan niistä soseutin pakkaseen J:tä varten. Tein siinä samalla havainnon, että kotimaiset omenat näyttäisivät sisältävän paljon vähemmän vettä – tai ainakin soseesta tuli paljon paksumpaa mummun omenoista surautettuna.

Tänään pääsen pitkästä aikaa viettämään laatuaikaa Miksun kanssa, sillä sain töistä äitiyslomalle jäädessäni lahjaksi yön Hotel Kämpissä. Myönnettäköön, että olen ehkä vähän liian innoissani päästessäni kerrankin hienoon hotelliin yöksi, vaikka tässä tilanteessa mikä tahansa paikka kelpaisi, kunhan siellä vain olisi patja ja lupaus katkeamattomista yöunista. Ajatuksenamme on ensin rentoutua hotellin saunaosastolla ja sen jälkeen suunnata illalliselle Yes Yes Yes -ravintolaan. Ja ihanaa, sitten pääsee nukkumaan!

Omenapiirakka (n. 23 x 34 cm vuoka)

Pohja:

200 g huoneenlämpöistä voita
2,5 dl sokeria
2 kananmunaa
1 ½ tl leivinjauhetta
1 tl kardemummaa
0,5 tl vaniljajauhetta
3 dl vehnäjauhoja
1 dl mantelijauhoja

Päälle:

noin 10 kirpeää omenaa
1 rkl sokeria
1 tl kanelia

Vaahdota voi ja sokeri vaaleaksi vaahdoksi. Lisää munat yksitellen ja vatkaa seos takaiseksi. Yhdistä kuivat aineet kulhossa ja siivilöi ne seokseen muutamassa erässä. Sekoita taikina tasaiseksi puulusikalla. Vuoraa uunivuoka leivinpaperilla ja levitä taikina vuokaan.

Kuori ja viipaloi omenat. Lado omenat tiheästi taikinan päälle. Yhdistä pienessä kulhossa sokeri ja kaneli, ja ripottele se omenoiden päälle. Paista piirakkaa 200 asteisen uunin keski-/alatasolla noin 30 minuuttia.

Perinteinen vaniljakastike

3 dl maitoa
3 dl kermaa (itse säästin tällä kertaa kaloreita ja käytin 6 dl maitoa)
vaniljatanko
1/ 2 dl sokeria
2 keltuaista
1 rkl maissitärkkelystä

Halkaise vaniljatanko ja kaavi sen siemenet kattilaan (laita kattilaan myös itse tanko). Mittaa loput ainekset kattilaan ja kuumenna koko ajan sekoittaen kunnes seos sakenee. Keitä seosta noin 4 minuuttia ja ota vaniljatanko pois. Tarjoile lämpimänä tai kylmänä.

Dyykatut Ulla Procopén teekannut

02/10/2019

Pienoinen tavaran karsiminen täällä ei millään ota onnistuakseen, koska juuri kun sain koottua kirppiskuorman valmiiksi, bongasi avomies roskakuormasta muutaman pelastamisen arvoisen aarteen.

Keramiikka trendaa edelleen kovasti, ja erityisesti ruskeat tai muuten tummansävyiset kipot ja kupit näyttävät erityisen ihanilta. En tiedä onko mies salaa alkanut seuraa trendejä vai enkö vain omalla höpötykselläni anna hänelle vaihtoehtoa, mutta tottuneemmankin kirppishaukan tavoin mies osasi kaatopaikalle päätyvästä kuormasta bongata meille nämä kaksi Arabian teekannua.

Teekannut olivat Arabian tuotannossa vuodesta 1955, ja ne on suunnitellut Ulla Procopé. Kannun malli on GA, ja tämän ruskean lisäksi siitä on ollut tuotannossa myös ainakin musta ja valkoinen versio, josta eräässä nettikaupassa pyydettiin sataa euroa. Suuremman teekannun arvo pyöriikin siinä hieman alle satasessa, pienemmästä voisi pyytää varmaankin jotain 60 euron luokkaa.

Kannujen pehmeä muotoilu yhdistettynä punottuun kahvaan on hyvin tätä päivää. Jos en paremmin tietäisi, voisin kuvitella kannun olevan juuri hankittu jostain ihanasta keramiikkapajasta – ehkäpä jostain japanilaisesta sellaisesta. Ruskea väri on vahva viittaus menneille vuosikymmenille, mutta samaan aikaan se on täysin tätä päivää.

Aikoinaan Ulla Procopé suunnitteli Arabialle myös muun muassa Ruska-astiaston sekä käsinmaalatun sinivalkoisen Valencia-sarjan, joka pysyi tuotannossa aina vuoteen 2002 saakka. Ulla ehti lyhyen uransa aikana suunnitella myös monta muuta ikonista astiasarjaa.

Samasta roskakuormasta mies kantoi kotiin täysin ehjän ruskean Nipsu-muumimukin. Emme itse keräile kyseisiä mukeja, mutta äitini tekee niin. Kuultuaan Nipsu-mukin arvon olevan nykyään 70 euroa, äitini siirsi oman Nipsunsa ylähyllylle tarrallisten keräilymukien seuraan. Tosielämän Nipsuna mieheni näki siis heti oivan tilaisuuden muutaman kympin tienaamiseen, joten pitihän muki tietenkin pelastaa. Btw, tuolla se nyt odottelee kaapin päällä meilläkin, koskakohan mies laittaisi siitä myynti-ilmoituksen Toriin?

Miksi aloitin bloggaamisen?

27/09/2019

Heinäkuussa Iina haastoi bloggarit kertomaan blogiensa syntytarinat. Tartuin silloin haasteeseen, mutta aihe jäi medium miinus asteiseksi luonnokseksi arkistoihini tähän päivään asti.

Idea omasta blogista syntyi 2016. Olin tuolloin työskennellyt hetken markkinointiassistenttina ja tutustunut sitä kautta muotiblogeihin. Samoihin aikoihin huomasin, ettei kirjoittamiseni taso vastannut sitä, mitä sen olisi pitänyt työssäni vastata. Tein jatkuvasti nolojakin kirjoitusvirheitä, enkä osannut oikolukea tekstiäni lainkaan. Lähetin muun muassa Hesariin mainoksen, jossa luki ”kesä kassi” – voitte vain kuvitella kuinka paljon se edelleen hävettää minua. Ajattelin, että oman blogin kirjoittaminen voisi olla ratkaisu siihen, kuinka minusta tulisi parempi tekstintuottaja.

Disclamer: Teen edelleen kirjoitusvirheitä, ja varsinkin yhdyssanat tuottavat minulle suuria vaikeuksia. Onneksi googlaamalla on nykyään helppo selvittää oikea kirjoitusasu 😀

Innostun nopeasti, joten ideasta ei kauaakaan kulunut, kun jo julkaisin ensimmäisen tekstini syyskuussa 2016. Teksti alkoi sanoilla:

”Miksi? Siinäpä vasta kysymys. Viime aikoina päässä on alkanut pyöriä ajatus siitä, että haluaisin laittaa pystyyn oman blogin, jossa voisin jakaa ajatuksiani muodista, sisustamisesta ja ruuanlaitosta. Siis sellainen perus lifestyle-blogi.”

Tuolloin nimesin blogini mystiseksi St. Blackiksi (why, oh why?!), ja aiheet todellakin liikkuivat laidasta laitaan. Nopeasti minulle kuitenkin selvisi, ettei sillisalaattiblogilla olisi mitään mahdollisuuksia blogien viidakossa, ja että sisustusaiheet keräsivät aina eniten lukijoita. Muistan vielä, kuinka mieletöntä oli saada blogiin ensimmäisen kerran reilusti yli 100 kävijää päivässä. Se tapahtui, kun julkaisin tekstin nykyisestä sohvapöydästämme. Yhtä jännittävää oli saada ensimmäinen yhteistyöni maaliskuussa 2017.

Marraskuusta 2017 St. Black syntyi uudestaan Pinossa-blogiksi, kun pääsin osaksi Casa Blogeja. Siirron yhteydessä blogin vanha nimi oli luontevaa haudata, ja aloitinkin blogini tavallaan puhtaalta pöydältä. Casan alla viihdyin vuoden verran, ja lokakuussa 2018 muutin blogini kanssa jälleen: tällä kertaa oman domainin alle. Samalla liityin osaksi Lifien verkostoa. Toisen muuton myötä jouduin taas tavallaan aloittamaan alusta, ja vasta viime aikoina olen saanut kurottua umpeen muuton aiheuttaman lukijakadon.

Blogini täytti syyskuun alussa kolme (tietenkin unohdin blogisynttärit kokonaan), ja vuosien saatossa te lukijat olette kehittyneet kanssani. J:n syntymän jälkeen mukaan on liittynyt paljon äitejä, ja se on ollut selkeästi suurin ja ihanin muutos teissä lukijoissa. Teistä saamani virtuaalisen vertaistuen voima on valtava.

Kolmessa vuodessa olen saanut blogini kautta enemmän kuin olisin koskaan voinut kuvitella. Kuulostaa kliseeltä, mutta kliseet ovat kliseitä hyvästä syystä. Olen tutustunut upeisiin ihmisiin, kehittynyt valokuvaajana ja kirjoittajana, ja sitä kautta saanut jopa nykyisen työni sisällöntuottajana. Lisäksi blogista on muodostunut minulle jopa jo merkittävä sivutulo. Lisäksi olen saanut mahdollisuuksia, jotka eivät olisi olleet mahdollisia ilman blogia: eilen pääsin esimerkiksi tutustumaan Italian suurlähetystön tiloihin.

Helpolla kaikki tämä ei tietenkään ole tullut, klisee numero kaksi, vaan tähän pisteeseen pääseminen on vaatinut järkyttävän määrän työtunteja, opiskelua ja itsekseen kiroilua iltaisin etsiessäni blogin ulkoasun koodista oikeaa kohtaa.

Blogini on edelleen verrattaen pieni, mutta se ei yhtään vähennä sitä ylpeyttä, jota koen bloggaamiseni tasosta nyt. Ja ennen kaikkea arvostan suuresti teitä lukijoita, koska ilman teitä tämä ei tietenkään olisi mahdollista.

Nyt olisikin kiva tietää, onko teistä joku ollut oikeasti mukana jo ensimmäisistä kuukausista asti?