Blog | Pinossa

Kippis, seepra-sisko!

05/11/2019

Kaupallinen yhteistyö, EMBRAZEN ja Indieplace

Olen äärimmäisen onnekas, koska lähipiiriini kuuluu uskomattomia ihmisiä, joilta olen saanut ottaa oppia. Isäni rakensi yrityksensä 90-luvun lamassa, ja taatani tulee toimimaan aina mittarina puhuttaessa loistavasta tarinankerronnasta. En varmasti koskaan tule tapaamaan toista yhtä viihdyttävää insinööriä. Kuitenkin kun EMBRAZEN kysyi, kenelle haluaisin tänään nostaa lasillisen, ajattelin heti siskoani.

Siskoni on hölmö, jääräpäinen ja raivostuttavan ärsyttävä – onhan hän sentään pikkusiskoni. Toisaalta hän on myös huolehtiva, empaattinen ja joissain asioissa käsittämättömän pitkämielinen. Fyysisesti hauras siskoni on henkisesti uskomattoman vahva, ja hän ammentaa elämänasenteensa kautta voimaa, jota ei voi kuin ihailla. Siskoni saattaakin olla vahvin tuntemani ihminen, ja siksi haluaisin kohottaa maljani nyt hänelle.

Olen aikaisemmin jakanut siskoni tarinan, postauksen pääset lukemaan täältä. Siskoni sairastaa harvinaista geneettisistä sidekudossairautta Ehlers-Danlosin syndroomaa. Syndrooma on moniulotteinen ja siihen kuuluu erilaisia liitännäissairauksia, mutta lyhyesti kerrottuna syndrooma vaikuttaa siskoni elämään kovina jatkuvina kipuina ja löystyvinä nivelinä. Siskoni elämään kuuluu kipujen lisäksi epävarmuus tulevasta. Voi olla, että lähihoitajan työskentelevä siskoni päätyy pyörätuoliin seuraavan 10 vuoden sisällä. Silti hän kieltäytyy elämästä sairautensa ehdoilla.

EMBRAZEN-viinit ovat kunnianosoitus vahvoille naisille, sellaisille kuten siskoni. EMBRAZEN Red Blend -punaviinin etiketistä löytyy tutkivan journalistin Nelli Blyn kasvot, joka vastoin kaikkia odotuksia teki maailmanympärysmatkan yksin 72 päivässä vuonna 1888. EMBRAZEN Red Blend on pehmeä ja hedelmäinen punaviini, joka sopii erinomaisesti vaikkapa illanistujaisissa tarjottavaksi sellaisenaan tai juustolautasen kaverina. Toisaalta jos EMBRAZEN Red Blendin haluaa helposti yhdistää ruokaan, niin se toimii hienosti esimerkiksi uunifetapastan kanssa.

Punaviini lisäksi EMBRAZEN-viinistä on saatavilla myös pirteä ja hedelmäinen EMBRAZEN Chardonnay. Valkoviinin etiketissä on Amy Johnson, joka lensi ensimmäisenä naisena yksin Englannista Australiaan vuonna 1930.

Koska viinien etikettejä tähdittävät vahvat ja itsenäisen naiset, on aivan luonnollista, että he pääsevät itse kertomaan tarinansa. Living Wine Labels -applikaatio herättää etiketit henkiin, ja antaa Nellin ja Amyn itse kertoa saavutuksistaan. Kannattaa ladata appi puhelimeen ja testata itse.

Siskoni ei ole kuuluisa maailmanmatkaaja tai lentäjä, mutta minulle hän tulee aina olemaan malliesimerkki siitä, kuinka luovuttaminen ei koskaan ole vaihtoehto. Toivon, että hän tulee opettamaan saman vielä J:lle. Olen monta kertaa pohtinut, mistä siskoni kaivaa sen uskomattoman henkisen voiman, joka auttaa meitä kaikkia jaksamaan tämän epätietoisuuden. Vaikka hän kantaa sen raskaimman taakan, jaksaa hän silti edelleen olla huolissaan meistä muista.

Meistä kahdesta minulle taitaa taas olla raskaampaa kirjoittaa tämä teksti. Siskoni kertoo ja näyttää avoimesti elämäänsä EDS:n kanssa, jotta vaikeasti diagnosoitava ja tuntematon sairaus saisi enemmän näkyvyyttä. Lokakuun alussa laulaja Sia kertoi Twitterissä sairastavansa myös Ehler-Danlosin syndroomaa, ja toivottavasti hänen ulostulonsa on osaltaan lisännyt monien tietämystä tästä harvinaisesti syndroomasta.

Joten siis kippis, seepra-siskoni! Kenelle esikuvalle sinä haluaisit nostaa lasillisen?

***

Suomen alkoholilainsäädännön vuoksi alkoholia koskevia kommentteja en voi julkaista, mutta muuten sana on vapaa.

Yhden elämänvaiheen loppu

31/10/2019

Urheilukysymys, miltä nyt tuntuu? Jaahas, vaikea sanoa. Huomenna tämä äiti lähtee nimittäin töihin.

Kuvitukseksi tähän postaukseen kaivoin kuvia raskausajalta ja alkuvuodelta – oikeastaan koko matkalta aina vauvauutisen kertomisesta tähän päivään. Kylläpä olen muuten kasvamisen jälkeen taas pienentynyt ja J vaan kasvanut! Omissa kiloissa olisi tosin vielä tiputtamisen varaa, mutta yrityksestä ja sen puutteesta huolimatta painoni on pysynyt edelleen samassa maaliskuusta asti. Sormuskaan ei vielä mahdu sormeen, mutta kesällä ostamani varasormus on taas jo himpun verran liian suuri.

Jotta paluu työelämään ei sujuisi liian letkeästi, päätti syysflunssa pistää hieman kapuloita rattaisiin. Olo on tällä hetkellä ihan ok, mutta pelkään parin seuraavaan päivän pahentavan flunssaa roimasti. Huomenna nimittäin pitäisi viettää pitkä päivä Messukeskuksessa K-Team Päiviä rakentaen. Rakennusurakan jälkeen hurautan suoraan Espooseen Kontion järjestämiin sisustusbloggareiden pikkujouluihin, ja lauantaiaamusta suuntaan taas Messukeskukseen ylimääräiseksi käsipariksi. Voikin olla, että sunnuntain vietän täysin sängynpohjalla uuteen viikkoon valmistautuen. Miksullekin siis kiva aloitus koti-isänä olemiseen.

Kävin ostamassa apteekista sinkkisuihketta ja illalliseksi kokkasin flunssan karkoitus -keittoa, eli linssikeittoa roimalla annoksella valkosipulia ja inkivääriä. Eiköhän tästäkin siis henkiin jäädä.

Tämänhetkisen suunnitelman mukaan J on edelleen jäämässä ainoaksi lapseksemme, enkä oikein tiedä mitä päällisin puolin tunnen nyt tämän uniikin elämänvaiheen loppumisesta (allergialääketokkura saattaa tietenkin vähän sumentaa ajatuksiani tällä hetkellä). Tunnelmat ovat edelleen yhtä sekavat kuin viime viikollakin.

Jonkinlaista haikeutta kuitenkin on edelleen ilmassa, olihan tämä virstanpylväs nyt ainakin esikoisen kohdalta tässä. Tänään J oppi myös kävelemään kävelykärryllä ilman apua. Mihinkä täällä kotona sitten enää äitiä tarvitsisikaan.

Fakta kuitenkin on se, ettei minua ole luotu kotiäidiksi tai edes työskentelemään kotoa käsin täysipäiväisesti, joten tämä uusi arki on tervetullut. Minulla on pari kuukautta aikaa omaksua uusi rytmi ja arki, kunnes kaikki palikat heilautetaan taas uusiksi Miksun palatessa töihin ja J:n aloittaessa päivähoidon. Jos vain mahdollista, pyrin tekemään kevään ajan lyhyttä työpäivää, jotta pojan päiväkotipäivät eivät heti olisi kymmentuntisia. Kesää kohden Miksun työtaakka kevenee, ja silloin hänelle voi taas siirtää enemmän vastuuta J:n hoitopäivistä.

Loppuvuosi tulee muutenkin menemään kuin siivillä, sillä kalenterini on jo mukavan täyteen buukattu erilaisia yhteistöitä, ja yksi pitkään suunniteltu suurempi sisustusprojektikin saatiin vihdoin aluille – jos nyt ajattelet takkaa, olet täysin oikeassa. Siitä kuitenkin lisää marraskuun loppupuolella. Ja saanhan pian alkaa intoilla J:n ensimmäistä joulua ja syntymäpäivää! Pitäisikö jo alkaa suunnitella kakkua? 😀

Woodion tehdaskierros

28/10/2019

Viime viikolla pääsin käymään Woodion tehdaskierroksella Konalassa. Woodion perustajaa Petro Lahtista lainatakseni Woodio on kotimainen design orientoitunut materiaaliyritys, joka valmistaa vesikalusteita kierrätetystä puusta. Yritys on perustettu vuonna 2016, ja itse kuulin puukomposiittialtaista ensimmäisen kerran Porin asuntomessuilla pari vuotta sitten, ja nyt mahdollisuuden tarjoutuessa oli mielenkiintoista päästä näkemään tuotteiden valmistusprosessi.

Altaat valmistetaan puukomposiitista, ja noin 80 % lopullisen tuotteen materiaalista koostuu värjätyistä puulastuista. Puumateriaali on peräisin paperi- ja sellutehtailta, joissa sitä syntyy ylijäämänä sahauksesta. Pääsääntöisesti puu on haapaa Suomesta tai Virosta (sellutehtaalta saadaan koivua).

Valmistusprosessi on periaatteessa yksinkertainen: Geelillä rasvattu alumiinimuotti täytetään puulastuilla, jonka jälkeen muotti täytetään vielä sidosaineena toimivana hartsilla. Muotti laitetaan uuniin 3,5 tunniksi, jonka jälkeen tuloksena on viimeistelyä vaille valmis allas.

Ekologisten ratkaisuiden tarve korostuu koko ajan, ja on hienoa, että Suomessa on kehitetty näin loistava vaihtoehto posliinille. Tietenkään posliini itsessään ei ole huono materiaali, mutta perinteisen posliinialtaan valmistus kuluttaa huomattavasti enemmän energiaa kuin puukomposiittialtaan. Komposiittiallas on myös kestävämpi käytössä.

Materiaaliteknologia on jo itsessään myös huomattava innovaatio, jonka käyttökohteet eivät taatusti jää pelkkiin vesikalusteisiin.

Woodion altaat valmistetaan käsityönä Suomessa, ja se tietenkin näkyy myös tuotteiden hinnassa: Weecosilla altaiden hinnat ovat 699–799 euroa. Posliini on siis edelleen budjettiystävällisempi vaihtoehto, mutta toisaalta kotimaisesta ja kestävästä designtuotteesta on aina valmis maksamaankin enemmän. Ja onhan puukomposiittiallas paljon näyttävämpi valinta valkoiseen perusaltaaseen verrattuna.

Uutta kotimaisella paperituoterintamalla + ALEKOODI

25/10/2019

Paperituotteet saatu Kohteessa.

Olen luonteeltani yrittäjähenkinen, mutta en usko koskaan päätyväni täyspäiväiseksi yrittäjäksi. Ihailen kuitenkin suuresti heitä, joilla on rohkeutta jättää tuttu ja turvallinen palkkatyö ja ottaa askel tuntemattomaan matkalla kohti yrittäjyyttä. Yksi heistä on Jenni, ihanan pirteä nainen Savonlinnasta. Jenni on luovat aivot ja tekevät kädet Kohteessa.-yrityksen takana, joka valmistuttaa kauniita paperituotteita.

Tutustuin Jenniin Instagramin kautta muutama vuosi sitten (eikö olekin muuten ihanaa, kuinka paljon uusia tuttavuuksia somen kautta voikaan löytää!). Somen välityksellä Jennistä on aistittavissa kaunista herkkyyttä mutta myös pirskahtelevaa energiaa, ja se välittyykin tuotteiden kuvamaailmaan – ja siksi olikin ihanaa päästä vinkkaamaan Kohteessa.-tuotteista teille.

Kotimaisuus, lähituotanto ja ekologisuus ovat tärkeitä arvoja Jennille, ja ne näkyvät yrityksen toiminnassa esimerkiksi siten, että kaikki Kohteessa.-paperituotteet on painettu 100 %:sti kierrätysmateriaaleille Savonlinnassa. Valikoimasta löytyy tällä hetkellä muun muassa julisteita, kortteja, vihkoja, lahjapapereita, pakettikortteja ja kalentereita.

Saamani Kohteessa.-julisteet päätyivät heti työhuoneeseen, jonne ne sopivatkin kasviteeman ansiosta täydellisesti. Sinapinsävyinen Laventeli-juliste pääsi osaksi seinäkollaasia, Leucanthemum Vulgare -julisteen kehystin työpöydän päähän ananaksen ja chilin kaveriksi. Julisteet solahtivat niin saumattomasti osaksi työhuoneen sisustusta, että näyttää siltä kuin ne olisivat olleet siellä aina.

Happiness Plannerin valkoisille sivuille askartelin heti itselleni uuden julkaisukalenterin blogia ja Instagramia varten, jotta muistan aikatauluttaa sovitut julkaisut oikein. Julkaisukalenteri ja aiheiden etukäteissuunnittelu myös auttaa ylläpitämään blogissa säännöllistä julkaisutahtia. Varmaan jo arvasittekin, etten itse ole taas hetkeen ehtinyt ylläpitää omaa kalenteriani siltä osin…

Ja sitten se otsikossa lupailemani alekoodi: Jotta pääsette kunnolla tutustumaan Kohteessa.-tuotteisiin, saatte koodilla essipinossa15 15 % alennuksen ensimmäisestä tilauksesta. Koodi on voimassa 3.11. asti.

Näihin kuviin ja tunnelmiin, ihanaa viikonloppua!

Innostus vaihtui haikeuteen

21/10/2019

Tänään avatessani puhelimen kalenterin todellisuus iski märkänä rättinä kasvoilleni: Tämä on viimeinen kokonainen viikkoni äitiyslomalla. Ensi viikon perjantaina palaan töihin.

Kuinka sitä voikaan olla yhtä aikaa niin iloinen ja surullinen samasta asiasta?

Olen kesästä asti odottanut töihin paluuta, sillä olen tiedostanut tarpeeni saada omaa aikaa työelämän kautta. Työminäni on suuri pala persoonaani, ja sen hautaaminen kuukausiksi ei ole tuntunut luontevalta. Onneksi olen blogin kautta saanut ”leikkiä töitä” säännöllisesti, muuten olisin jo varmasti tullut hulluksi. Kaipaan silti aivoilleni jälleen uudenlaista tekemistä ja haasteita, joita erilaisten asiakkaiden kanssa työskentely tuo mukanaan.

Töihin paluu tarkoittaa sitä, että tässä omituisessa välitilassa, jota vanhempainvapaaksikin kutsutaan, eläminen loppuu. Se oikea arki alkaa, tosin pehmeällä laskeutumisella, koska avomies jää nyt vuorostaan kotiin pariksi kuukaudeksi.

Odotukseni muuttui haikeudeksi heti kalenterin kääntyessä lokakuulle. Lokakuun alkaminen teki konkreettiseksi sen, että olisin kotona enää vain kuukauden. Viisaan sanonnan mukaan ”päivät lasten kanssa ovat pitkiä, mutta viikot lyhyitä”, ja noiden pitkien päivien aikana ehdinkin jo unohtaa mitä loppukuukauden läheneminen tarkoittaa. Aikakäsitteeni on muutenkin täysin vääristynyt, sillä kuluneet 10 kuukautta ovat tuntuneet ehkä noin neljältä kuukaudelta.

On ollut valtava etuoikeus pystyä olemaan kotona ja seurata hetki hetkeltä J:n kasvua ja kehitystä. Tietenkään sitä(kään) en osannut arvostaa tarpeeksi unettomina öinä ja liian aikaisina aamuherätyksinä, jolloin mikään ei tuntunut kelpaavan vauvalle.

Olen saanut olla läsnä lukemattomissa ensihetkissä, mutta tällä hetkellä mielessä kaihertavat vain ne tulevat ensihetket, ensiaskeleet ja -sanat, joita en ehkä pääse todistamaan.

Mietin, olenko osannut olla tarpeeksi läsnä viime kuukausina. Entä osaanko olla tarpeeksi läsnä niinä lyhyinä arki-iltoina, jolloin minulla on mahdollista olla J:n kanssa? Pelkään kotitöiden, somen ja muiden ”pakollisten” askareiden vievän liikaa aikaa yhdessäololta.

Samoja asioita miettii varmasti jokainen työelämään palaava vanhempi, ja itseäni on suuresti lohduttaneet ne tarinat, joissa perhe-elämä, harrastukset ja työelämä on saatu sopimaan yhteen niin, ettei mistään koeta jäävän paitsi. Kuulemma yhteistä aikaa osaa myös arvostaa täysin eri tavalla. Arki ei silti saa muuttua suorittamiseksi. Löydänhän tasapainon?

Samanlaista luopumisen tuskaa olen kokenut imetyksestä, joka näyttäisi olevan lopuillaan vauvan toimesta. Aavistelin imetyksen loppuvan pian töihin paluuni jälkeen, ja tietenkin sen loppuminen ennakkoon ja vieläpä vauvantahtisesti on pelkästään hyvä. Silti sen loppuminen tuntuu niin raastavan haikealta. Koko vuoden halusin lopettaa, mutta nyt en enää toivokaan imetyksen loppumista – ihan sama vaikka näyttäisin Möröltä kaikissa vaatteissani vielä seuraavan vuoden.

Välillä tuntuu, että äitiys onkin pelkkää luopumisen aiheuttamaa haikeutta.

Vaikka ensi viikko pelottaa ja itkettää, on minulla onneksi mitä ihanin työpaikka, jonne palata. Ja mikä parasta, on minulla ehkä maailman ymmärtäväisin esimies ja työkaverit, jotka varmasti pyrkivät tekemään paluuni mahdollisimman helpoksi. Proikkari jo kommentoikin Insta-tarinaani, että onneksi pystyn tekemään etätöitä lähes aina kun siltä tuntuu. <3

Ruokailutilan uusi valaisin

16/10/2019

Sisustusharrastus elää ja kehittyy kuin mikä tahansa muukin taito, ja omalla kohdallani se näkyy parhaiten mielen muuttumisena. Se mikä vielä muutama vuosi sitten näytti kivalta, ei enää miellytäkään silmää samalla tavalla.

Olen aina pitänyt sisustamisesta, mutta tämänhetkisen tyylini koen löytäneeni vasta 2015, jolloin aloin sisustaa tätä kotia. Tuolloin unelmieni valaisin ruokapöydän päälle oli Lokki. Pari vuotta Lokin ostamisen jälkeen huomasin, ettei se enää istunutkaan muuhun kotiimme, eikä se tyylillisesti enää vastannut sitä, mitä valaisimelta halusin.

Uutta valaisinta pöydän päälle etsin pitkään. Olen aina kokenut valaisimet kaikista hankalimmaksi hankinnaksi, enkä suoraan sanottuna ollut varma mitä edes etsin. Tai kun viimein löysin jotain, ei budjetti venynyt vastaamaan nelinumeroiseen hintalappuun. Etsintöjä vaikeutti myös se, että valaisimen tuli toimia tarpeeksi tehokkaana yleisvalona. Lisäksi huonekorkeutemme toi oman lisämausteensa soppaan, sillä pieni yksittäinen valaisin ei tilassa mielestäni toimi.

Hiljattain ruotsalaisen Pholc-merkin valaisimia alkoi tupsahdella näköpiiri niin Instassa kuin lehtienkin sivuilla, ja bongatessani mustan Mobil 100 -valaisimen, olin myyty. Tässä oli se, mitä olin etsinyt! Ja löytäessäni valaisiminen vielä tarjoushintaan, ei ostopäätöstä tarvinnut kauaa miettiä.

Monika Mulderin suunnittelema (saman naisen käsialaa on muuten myös Ikean legendaarinen STOCKHOLM-kulho) Mobil 100 -valaisin toimii tehokkaana yleisvalona. Se valaisee tilan laajasti, eikä se synnytä lainkaan varjokohtia ympärilleen – valaisin on jopa niin tehokas, että aloin harkita himmentimen asentamista tunnelmallisia iltoja silmällä pitäen. Valkoisten opaalilasikupujen läpi valo suodattuu kuitenkin miellyttävän pehmeästi.

Mobil-sarjan valaisimet on suunniteltu newyorkilaiseen loftiin, ja inspiraationsa ne ovat saaneetkin kaupungin rakennuksille tyypillisistä mustista metalliparvekkeista sekä Brooklynin sillan katuvaloista. Mielestäni modernissa, ja ah, nyt niin trendikkään pyöreässä muotokielessä on kuitenkin jotain todella retroa, jonka ansiosta se sopiikin meille niin kauniisti.

Kuvatessani huomasin linssin vääristävän valaisimen korkeutta jonkin verran. Todellisuudessa valaisin on asennettu vajaan metrin korkeuteen ruokapöydän pinnasta, mutta kuvissa valaisin näyttää leijailevan aivan liian korkealla. Kuvien takia en kuitenkaan käynyt lainaamassa naapurin tikkaita, jotta olisin saanut laskettua valaisimen tarpeeksi alas. 😉