Helmikuussa Huono Äiti -sivustolla julkaistiin artikkeli ”Introverttiä äitiä eivät perhekerhot auta…”, joka käsitteli yksinolemisen ihanuutta ja sitä, kuinka äidinkin on saatava joskus olla aivan ypöyksin. Omiin silmiini teksti osui vasta pari päivää sitten Facebook-ryhmän kautta, mutta pystyin samaistumaan tekstiin täysin. Halusin jakaa artikkelin herättämiä ajatuksiani teille, sillä itse koen yksin vietetyn ajan todella tärkeäksi.

”Joskus parasta terapiaa on viettää

muutama tunti täysin yksin.”

En koe olevani täysin introvertti, mutta nautin yksinolosta. Nautin saadessani lataa akkuja täysin yksin. Tarvitsen säännöllisesti aikaa vain itselleni, mutta se ei tarkoita sitä, että se tapahtuisi aina esimerkiksi agilityssa, ruokakaupassa tai kampaajan penkissä – ei, koska siellä on muita ihmisiä. Joskus parasta terapiaa on viettää muutama tunti täysin yksin kotona siivoten tai suoratoistopalvelua tuijottaen. Käytännössä tämä siis tarkoittaa sitä, että palautuakseni arjesta ja perhe-elämästä, joudun häätämään perheeni pois kotoa. Ja ei, tässä(kään) tapauksessa omaksi ajaksi ei lasketa sitä hetkeä, kun poika nukkuu omassa huoneessaan päiväunia. ”Poissa silmistä, poissa mielestä” ei toimi äidiksi tulemisen jälkeen enää yhtään niin hyvin kuin ennen.

Tähän väliin täytyy mainita, että vaikka viihdyn paremmin kuin hyvin omassa seurassani, ovat silti läheiseni minulle äärimmäisen tärkeitä. Ajattelen perhettä ja ystäviäni lähes päivittäin, vaikka ulospäin saatankin vaikuttaa hieman välinpitämättömältä. Onneksi kuitenkin lähipiirini tietää tämän, eikä esimerkiksi äitini oleta minun soittavan hänelle päivittäin kuten siskoni.

”Mammojen päiväkahvikerho tuntuu siltä viimeiseltä oljenkorrelta,

vaikka vertaistukea kaipaankin tuoreena äitinä.”

Artikkelissa kuvataan hyvin, kuinka on olemassa ”tehokkaita, ripeitä ja iloisia äitejä, jotka palautuvat äitiyden rasituksista ystävien seurassa, parisuhdehetkessä, jumpparyhmässä tai uppo-outojen kanssaäitien kera hiekkalaatikon reunalla.” Omalla kohdallani mammojen päiväkahvikerho tuntuu siltä viimeiseltä oljenkorrelta, vaikka vertaistukea kaipaankin tuoreena äitinä – samoin kuin joskus myös seuraa, sillä äitiys on ajoittain (varsinkin vauvavuotena) aika yksinäistä puuhaa. Hiekkalaatikon reunan sijaan istun mieluummin sohvalle, ja avaan puhelimestani esimerkiksi Tammikuiset 2019 -ryhmän, josta saan vertaistukea ja kontaktia samassa tilanteessa oleviin äiteihin silloin kun sitä tarvitsen.

Ajatus fyysisesti samassa tilassa olemisesta tuntemattomien kanssa tuntuu uuvuttavalta, ja sitähän introverttius pohjimmiltaan on, sosiaaliset tilanteet syövät virtaa latautumisen sijaan. Ekstroverttien korvaan tämä kuulostaa oudolta, ja ymmärrän hyvin ristiriidan: kuinka voi samaan aikaan tuntea itsensä yksinäiseksi ja samalla kaivata yksinoloa?

Muistatteko kun kerroin teille, kuinka raskauden aikana aloin katsoa ASMR-videoita? Hulluna raskausoireena pitämäni tapa jäi päälle, ja löysinkin siitä pienen apukeinon siihen omaan aikaan ja omassa kuplassa olemiseen, jota vauvaperheessä muuten voi olla vaikea saada. Avomieheni ei tajua ASMR-videoita ollenkaan, joten katsoessani iltaisin niitä kuulokkeet korvilla, saan hetkeksi sulkeutua täysin omaan maailmaani. Tietenkään se ei ole sama asia kuin yksin oleminen, mutta koen siitä silti olevan apua.

Nykyisin tuntuu, että äitiyttä – kuten kaikkea muutakin – täytyy suorittaa täydellä teholla. Sinänsä en suorittajana koe suorittamista pahana, kunhan jokaisella on vain se oma tapansa nollata tilanne tarpeen vaatiessa. Minulle onkin ollut tärkeää tunnistaa oma luonteeni ja tarpeeni saada olla yksin, ja siksi olen myös täysin sinut sen ajatuksen kanssa, että voin sulkeutua hetkittäin perheeltäni ilman huonoa omatuntoa tai paska mutsi -leimaa.

Ehkäpä juuri siksi en haaveile kotiäitiydestä, vaan pyrin palaamaan työelämään vielä tämän vuoden puolella; lähes kaksi tuntia päivässä työmatkaa taittaen saattaa kuulostaa ajan tuhlaamiselta, mutta minulle se on mahdollisuus olla yksin.