Ensimmäinen luovan kirjoittamisen tarina – Iik!

Alkusanat:

Olen jo pitkään halunnut kehittää itseäni luovan kirjoittamisen osalta, ja viimein uskalsin (teidän kannustuksesta) aloittaa lyhyiden tarinoiden julkaisemisen täällä blogissa. Nämä tarinat ovat kuvitteellisia tai tosielämän tilanteita – tai niiden sekoituksia, joiden kautta pyrin välittämään erilaisia tunnetiloja tai hetkiä. Koska olen vasta aloittanut luovan kirjoittamisen muistikirjani raapustamisen, otan tästä ja tulevista teksteistä enemmän kuin mielelläni vastaan palautetta. Jos teksti herättää sinussa jotakin, olisi ihanaa kuulla se. ❤️

Iik. En tiedä miksi tämän julkaisu jännittää näin paljon. Vaikka olen kirjoittanut blogia monta vuotta, tuntuu, että nyt paljastan teille itsestäni jotain aivan uutta. Päästän teidät pääni sisälle paikkaan, jossa olen aikaisemmin ollut vain yksin ajatusteni kanssa.

Havahdun ajan kuluun. Tai oikeastaan siihen, etten tiedä kauanko olen viettänyt aikaa Hydran saarella nauttien loputtoman tuntuisesta kesälomasta, kirkkaan turkoosista merestä ja näkymästä, jossa valkoiseksi rapattu seinä kohtaa mäen alapuolella kasvavat sitruunapuut. Vaikka haluaisin vielä jäädä tunnustelemaan varpaillani jalkojeni alla vaaleanpunaisena kiiltelevää marmoria ja tuoksuttelemaan auringon kypsyttämiä persikoita, revin itseni takaisin todellisuuteen laskemalla kirjan kädestäni ja katsomalla kelloa: puoli kolme.

Kävelen makuuhuoneeseen, ja jo ovelta kuulen rauhoittavan tuhinan. Ilmassa tuoksuu vielä uni, lämpimät lakanat ja aavistus jotain makeaa, joten avaan varovaisesti verhoja, ja kömmin sängylle hänen viereensä. Verhojen raosta loppukesän valo osuu vaaleana hehkuviin kultaisiin kiharoihin, jotka ovat liimautuneet otsaa vasten. Siirrän hiukset hellästi sivuun koska muistan, miten hyvältä tuntuu aamuisin pyyhkäistä hiukset pois yön jäljiltä nihkeältä iholta, erityisesti korvien takaa.

Kuiskuttelen hiljaa silitellen hänen kasvojaan. Katsellen niitä. Vaaleaa täydellistä ihoa ja isältään perittyjä punaisia huulia, jotka kaartuvat kauniimmin kuin yhdetkään koskaan näkemäni huulet. Iho silmäluomissa on aavistuksen pinkki ja violetti tehden vaikutelmasta lasimaisen hauraan. Sellainenhan tuo nukkuva ihme onkin, kuin nukke pitkien ja hiilenmustien silmäripsiensä kanssa. Niin kaunis. Ja minun.

Onni tuntuu puristavana tunteena rinnassa. Miten joskus voikin olla niin onnellinen, että sattuu. Hetkeksi käteni hakeutuu puhelimelle, mutta sitten tajuan, ettei tilanne kuitenkaan tuntuisi enää samalta videolla. Varmempaa on olla rikkomatta taikaa ja tallentaa hetkestä joka ikinen pieni pala syvälle mieleeni. Keskityn tarkkailemaan jokaista yksityiskohtaa. Hieron sormieni välissä pesussa pehmennyttä pellavalakanaa, ja painan huoneessa leijailevat tuoksut mieleeni. Valokeilassa näen pölyhiukkasten tanssivan sängyn yläpuolella, ja ne näyttävät ihan kuin ajatuksen sirpaleet laskeutuisivat unimaailmasta hiljalleen takaisin tajuntaan.

Varoittamatta kauriin ripset rävähtävät ylös, ja hetkessä siniset silmät löytävät omani. Yhden uneliaan räpäytyksen jälkeen seuraa hymy, jonka puolesta olisin valmis tekemään mitä tahansa. Onnen tunne rinnassani on niin pakahduttava, että se nousee kurkkuun asti. ”Hei kulta, oliko hyvät unet?” kysyn tunnustellen hänen mielentilaansa, joka tunnetusti saattaa heitellä ääripäästä toiseen juuri herättyä. ”Oli”, lapsi vastaa hymyillen.