Lukion jälkeen aloitin työurani baaritiskin takana. Tiskin taakse piiloon asiakkaiden katseilta oli teipattu mietelause kiire on vain asenne. Alkuun viesti huvitti minua, mutta kello kaksi aamuyöstä, kun olutta laskettiin yksi puoleen minuuttiin ja lämpötila kellariravintolassa nousi lähelle kolmekymmentä, ei piiloviesti enää niin naurattanutkaan. Kiire ei todellakaan ollut enää asennekysymys puhtaiden lasien loppuessa kesken illan ja hikisten farkkujen liimautuessa ihoon.
Silloin oli kiire yhdellä tavalla, ja nyt on kiire aivan uudella tavalla. Itsekseni olen pohtinut, että miten edes kehtasin sanoa ennen äidiksi tuloa, että minulla muka joskus oli kiire – no ei ollut! Tai no, tietenkin kiire on asennekysymys ja aina suhteellista. Silloin oli kiire lakata kynnet kivaksi ennen töihin lähtöä, katsoa joku meikkitutoriaali ja sen jälkeen muutama jakso silloista suosikkisarjaa. Sitten tuli kiire hoitaa koirat, valokuvata, kirjoittaa ja katsoa taas sitä suosikkisarjaa. Ja nyt on kiire hoitaa työ, koirat, koti, lapsi ja blogi. Onneksi enää ei tarvitse edes miettiä kynsien lakkaamista.
Tiedättekö sen ihmistyypin, joka on aina kiireinen? Kun heiltä kysytään kuulumisia, niin vastaus on aina ”kiirettä pitää”? Minä olen sellainen. Olen hyvä haalimaan itselleni tekemistä, vaikka perusluonteeltani koen olevani aika laiska. Päässäni rullaa jatkuvalla syötöllä to do -lista, joka päivittyy automaattisesti muutaman tunnin välein. Sellainen sopiva kiireen tunne on läsnä koko ajan.
Ajatus loppumattomasta tehtävälistasta kuulostaa uuvuttavalta, ja sitähän se pahimmillaan onkin. Vaikka laiska olenkin, salaa nautin siitä, ettei listani jokainen kohta ole koskaan yliviivattu. Silloin minun on pakko olla tarpeellinen lähes koko ajan. Tai ainakin jokainen uusi tehtävä on mahdollisuus kehittyä tai oppia jotain uutta. Olen suorittaja since ala-aste, ja tunnen tuon puolen itsessäni oikein hyvin.
Nyt kun asioiden tärkeysjärjestys on muuttunut, ei kiire tunnu enää niin hyvältä. Vaikka kiire olisikin vain asenne, ei edes kunnollinen asennoituminen muuta sitä tosiasiaa, että arki-iltaan pitää mahduttaa kokkaaminen, lapsen kanssa leikkiminen, koirien lenkitys ja tiskikoneen tyhjentäminen. Ja kun lapsi menee nukkumaan, on vihdoin aikaa päivittää Insta ja luonnostella jotain blogiin. Vaihtoehtoisesti voisin yrittää rutistaa vatsalihaksia, sillä pakko se on nyt myöntää, etteivät nämä ylimääräiset seitsemän kiloa katoa enää itsestään.
Blogin ja Instagramin päivittäminen alkaa tuntua työltä, jota se tavallaan onkin, mutta liika suorittaminen on omiaan tappamaan aidon kiinnostukseni luovaa työtä kohtaan. Siksi tein nyt periaatepäätöksen, etten enää edes yritä päivittää blogia samaan tahtiin kuin ennen. Yksi julkaisu viikossa saa olla riittävästi nyt toistaiseksi. Tietenkin jos kirjoitettavaa ja aikaa riittää, voi täällä ilmestyä useampikin uusi teksti viikossa.
Olemalla armollinen itselleni nyt, uskon tekeväni palveluksen paitsi itselleni, myös perheelleni ja työkavereilleni. Mieluummin keskeytän blogin aktiiviset kasvutavoitteet nyt kuin huomaan muutaman vuoden päästä olevani usean kuukauden sairaslomalla uupumuksesta.
Hyvä päätös. Itse olen tehnyt samoin, että päivitän kun ehdin ja siinä se. Se riittää ja pitää homman kivana 🙂 Ei vaan riitä vauvan kanssa aika kaikkeen, eikä pidäkkään.
ja tuo lause. kiire on vain asenne, on ihan perkeleen vähättelevä. Oikeammin voisi sanoa, kiire on asenne, mutta tuo sana ”vain” tekee siitä kurjan ja syyllistävän. Toivottavasti se on poistettu entisen työpaikkasi tiskin takaa 😀 Se ei voi lisätä työhyvinvointia.
Kiitos Anna-Maria kommentista!
On todellakin tärkeää, että blogin ylläpito pysyy mielekkäänä. Itse en suostuisi tekemään päivätyötä, josta en nauti, joten miksi harrastaisin jotain, joka tuntuu pakkopullalta.
Ja voi kyllä, silloin ihmisten ollessa janoisimmillaan tuo lause tuntui lähinnä pahimman luokan kettuilulta 😀 Mutta meillä oli onneksi sen verran huumorintajuista porukkaa, ettei ihan vähästä loukkaannuttu.