Blogini on ollut heitteillä kahdesta syystä: päivät vauvan kanssa kuluvat ohi tissibaaria pyörittäessä, eikä elämässäni ole tällä hetkellä juurikaan muuta sisältöä maitoa ja vaippoja lukuun ottamatta. Ei siis ole aikaa eikä asiaa.
Eilen kertoessani tämän Instagramissa, sain monta kommenttia siitä, kuinka minun pitäisi kirjoittaa ihan vain elämästä. Aitous kiinnostaa ja samoin se, että sisältöni kulkee ja kehittyy elämäni mukana. En ole ihan varma, mitä elämästä kirjoittaminen kohdallani tarkoittaa, mutta ajattelin harjoitella nyt (taas) tämän postauksen verran.
Elämme nyt uutta ja jännittää vaihetta, jonka jokainen päivä tuo mukanaan uusia yllätyksiä ja pieniä haasteita – vaippaihottumaa, ilmavaivoja ja liiallista lumisadetta. Niistä huolimatta uskallan jo liikkua kotoa hieman pidemmälle kaksin vauvan kanssa, enkä tunne enää olevani kahlittuna pelkästään kotisohvaan. Tietenkin suhaaminen vaunujen kanssa on hieman haastavaa katujen ollessa pelkkää sohjoa, mutta ilman ylimääräisiä aktiviteetteja pääni alkaa hajota aika nopeasti.
Kuukauden ajan oma aikani on koostunut lähinnä 40 minuutin kauppareissuista ja 10 minuutin suihkuista, mutta huomenna aloitan taas pitkästä aikaa agilitytreenit Villan kanssa. Tämä tarkoittaa sitä, että olen kerran viikossa poissa kotoa ja vauvan luota jopa kolme tuntia kerrallaan. Vilautetaanko huono äiti -korttia nyt saman tien?
Jos kortti ei äsken noussut, niin ehkä se nousee tässä kohdassa: Minulla on todella, todella, todella kova ikävä kahdeksan tunnin yöunia. Onneksi sentään nyt saan nauttia pienen lasin viiniä, mutta kunnon unet tekisivät silti terää. Viimeisen viikon poika on viihtynyt öisin tissillä tiuhaan tahtiin, enkä ole saanut nukutuksi kuin 1,5–2 tunnin pätkiä. Saadakseni nukuttua edes hieman, pumppasin viikolla maitoa varastoon viime yötä varten, jolloin avomies heräsi ruokkimaan pojan. Tai olisi herännyt, mutta arvatkaa päättikö poika nukkua ensimmäiset kunnon unet juuri viime yönä? Tietenkin pojat menivät keskenään sopimaan diilin, olisihan se pitänyt arvata…
Sellaista siis meidän elämässä juuri tällä hetkellä. Pelkillä kuulumisilla ei kuitenkaan pitkälle pötkitä, joten jossain vaiheessa minun on napattava itseäni niskasta kiinni ja palattava jälleen enemmän sisustuksen pariin. Onneksi edes kuvamateriaali on vielä kuten ennen – sitteri ja puklurätit kun on toistaiseksi vielä aika helppo siivota pois kuvista 😉
Kuulostaa niin tutulta. Minä muistelen tuota aikaa jo aika kaihoisasti. Aikaa, jolloin vauva ei liikkunut!!!! Meidän taapero on todella aktiivisessa iässä ja korvat ovat päässä vain koristeena. Huoh. Ja sama vika kolmevuotiaalla.
Ihan mahtavaa, että aloitat taas agilityn! Vauva pärjää varmasti isin kanssa ja hyvähän se on poikienkin saada sitä miesten aikaa keskenään. 😉 Mulle blogi oli molemmilla kerroilla sitä, mikä auttoi irti siitä vauvamaailmasta. Oli vähän muutakin, kuin sitä vauvaa. Ja lifestyleblogi kannusti lähtemään välillä myös niiden omien seinien ulkopuolelle.
Tsemppiä.
Huh, pääsen vielä niin helpolla, kun tyypin voi vain lukita sitteriin! 😀
Niinpä, vauvalla on kaksi vanhempaa, joten miksi minun olisi oltava paikalla 24/7. Varmasti blogi tulee olemaan eräänlainen henkireikä tässä kuukausien kuluessa – kunhan vain ensin löydän sen mahdollisen uuden suunnan, johon sisältö lähtee ohjautumaan.
Kiitos <3
Voi, meillä koittaa useamman vuoden tauon jälkeen tuo vaihe ihan kohta ja niin muistan sen väsymyksen, oman ajan kaipuun ja sinne päästessä ikävän vauvan luokse. Ihania aikoja, ainakin jälkeenpäin.
Ja ihanalta näyttää kotikin, varmasti myös puklurättien kanssa <3
Aika varmasti kultaa muistot tästä väsymyksestä ja fiiliksestä, että on sidottuna johonkin 24/7. Ja onhan tämä vauva-aika ihanaa jo nytkin pienistä miinuksista huolimatta 🙂
Kiitos Saija!