Kymmenen vuotta sitten mietin, että kolmekymppisenä ollaan aikuisia. Tiedetään mitä elämältä halutaan, ja että elämä on jollain tapaa valmis – niin vähän sitä silloin tiesi. Nyt nimittäin tuntuu ihan samalta.
Vaikka kyllähän tässä on kasvanut ihmisenä, ja jossain asioissa on vähän viisaampikin, mutta se parikymppinen on minussa sitkeästi edelleen: se tyyppi, joka tanssii itsekseen ihan muuten vaan, popittaa autossa Guettaa, nauraa kissavideoille ja uskoo, että kaikella on aina tarkoitus. Nyt sillä tyypillä on tämän lisäksi maailman ihanin lapsi, sijoitusasunto ja työpaikka ammatissa, johon on päässyt puhtaasi opettelemalla ja uskomalla omiin kykyihinsä.
Miksu kysyi viikko sitten, missä se kolmenkympinkriisini oikein on. Vastasin, että ei minulla ole nyt aikaa kriisille. Se on ihan totta, mutta minusta myös rehellisesti tuntuu, että aina se tämänhetkinen ikä on se paras ikä.
Tämä vuosi on todella tylsä hetki täyttää pyöreitä. Sisälläni asuva italialainen mamma kohottaa viinilasillisen suruunsa, koska juhlat jäävät nyt pitämättä (ja ravintolaillallinen syömättä, prkl!). Mutta on turhaa syventää otsaan hiljalleen ilmestynyttä ryppyä murehtimalla asioita, joihin ei itse voi vaikuttaa. Tehdään parasta siitä, mitä meillä tällä hetkellä on.
PS. Meidän makkarissa tuoksuu ihan kukkakaupalta.
