Archives for lokakuu 2018

Pikkupojan univahti

13/10/2018

Hoitoalustan sijasta lipaston päällä on vielä kittipurkki ja ruuvinväännin, mutta muuten voisin sanoa lastenhuoneen olevan nyt valmis. Vaikka huoneessa oli paljon tekemistä, nivoutui homma kasaan kuin itsestään, koska olin päässäni ehtinyt veivata huoneen sisustusta niin pitkään.

Hankinnoissa hyödynsimme kirpputoreja ja toisten vanhoja kalusteita, esimerkiksi pinnasängyn sain vanhalta työkaveriltani. Ne hankinnat, joita emme käytettynä löytäneet, löysimme alennuksesta tai sain näkyvyyttä vastaan. Projektissa blogini osoittautuikin varsin hyödylliseksi kanavaksi noin kustannusmielessä ajatellen. Edelleen huoneen kallein hankinta on käsintehty mobile, kakkosena tulee Annon puuvillamatto, jonka löysimme 40 % alennuksella. Tai no, oikeasti kallein hankinta on vaatekaapin säilytysjärjestelmä, mutta sitähän ei lasketa.

Olen aikaisemmin kertonut osaamiseni verhojen valinnan suhteen, joka siis rajoittuu täysin kokovalkoisiin verhoihin. Hieman riskillä päätin kuitenkin valita lastenhuoneeseen ruskean sävyiset Vallilan Doggy-verhot*. Olohuoneeseen en kyseisiä verhoja laittaisi, mutta lastenhuoneeseen ne sopivat aivan täydellisesti – melkein jo unohdin niiden olevan kuviolliset!

Pinnasängyn yläpuolelle saimme Papurinolta Metsän Kuningas -julisteen* pikkupojan unia valvomaan. Julisteen vihertävän harmaa pohja sopii täydellisesti juuri maalattuun seinään, ja ruskeat sävyt toistuvat kauniisti verhoissa ja muissa sisustuselementeissä. Alunperin suunnittelin pinnasängyn yläpuolelle taulukollaasia, mutta mallailtuamme tauluja seinälle totesimme, että parhaiten siihen sopii tämä yksittäinen juliste.

Ainoa asia, josta en niin välitä tässä nurkkauksessa, on jukkapalmun ruukku. Jukkapalmu asustelee meillä kesät terassilla, ja siitä syystä se on aikoinaan istutettu korkeaan ulkoruukkuun. Näin syksyn tullen tämä huone on ainoa, jossa on enää tilaa valtavan kokoiselle kasville, joten siitä syystä olimme hieman pakotettuja siirtämään kasvin taas talveksi tänne.

Kasvi tuo huoneeseen kivasti särmää ja vihreyttä. Toisaalta mietin, onko sen paras mahdollinen paikka juuri pinnasängyn vieressä, sillä jukkapalmuhan kuuluu helposti allergisoiviin huonekasveihin. Emme ole avomiehen kanssa allergisia millekään, joten siinä mielessä huoli saattaa olla ihan turha.

Jukkapalmun vieressä on varjoviikuna avomiehen tekemällä mäntyjakkaralla. Viime viikonloppuna kävin äitini kanssa keskustelua siitä, miksi en mäntytraumasta kärsivänä voi ottaa taatani tekemää lasten mäntyistä pirttikalustoa meille ilman pensselin heilutusta. Tässä jakkarassa on juuri se määrä mäntyä, jonka juuri ja juuri kestän. Oikeasti tämäkin jakkara on kyllä ollut maalattavien listalla jo hetken. Toisaalta jos oikein kauan odottaa, niin kohtahan kellastunut mänty voi alkaakin näyttää taas ihan kivalta?

*saatu näkyvyyttä vastaan

Kuinka zombit auttavat vaipanvaihdossa ja muita random kuulumisia

09/10/2018

Tuota noin, vau. Ja kiitos. Vau ja kiitos minkä vastaanoton edellinen postaukseni kiltteydestä sai.

Kun raskaushuuruissani minun oli pakko päästä avautumaan aistimastani negatiivisesta ilmapiiristä, ajattelin puhuvani itsestäänselvyyksistä, joista ei erikseen edes tarvitsisi kirjoittaa. Siksi hämmästyinkin siitä, kuinka moni täällä ja muissa kanavissa reagoi tekstiini ja antoi siitä niin hyvää palautetta.

Hieman jo kriiseilin uuden sivuni hakukonenäkyvyydestä, joka luonnollisesti tippui olemattomiin uuden osoitteen myötä. Senkin takia sydäntä lämmittää nähdä Google Analyticsin tilastoista niin monen löytäneen blogiini parin viime päivän aikana. Sanoinko jo kiitos? No mutta kiitos vielä kerran varmuuden vuoksi!

Tänään töissä oli vähän erilainen päivä, kun puolilta päivin lähdin asiakkaan kanssa kuvaamaan haastattelua videoon, johon olen tehnyt oikeastaan vain tekstejä. Vaikka (tätäkään) päivää ei kovin rankaksi voi kutsua, olen silti huomannut väsyväni nyt aika helposti. Pienetkin vaihtelut normirutiinissa aiheuttavat sen, että illallismenusta löytyy väistämättä pakastepizzaa, ja että ilta kuluu sohvalla villasukissa säädyllistä nukkumaanmenoaikaa odottaessa. Noh, ehkä se minulle nyt suodaan.

Lisääntynyt unentarpeeni ei ole vähentynyt minnekään, hyvät yöunet sen sijaan ovat olleet kiven alla. Poika herättää minut nykyisin vähintään kerran yössä, ja jos poika jostain syystä antaisikin minun nukkua, uniini tunkevat zombit kyllä huolehtivat pakollisesta yhdestä herätyksestä. Olen aina osannut arvostaa hyvää unta, joten todella aidon oloiset painajaiset ovat kyllä yksi vähiten toivotuista raskausoireista. Painajaiset kuulemma valmistelevat pääkoppaa uuteen tulokkaaseen, mutta ihan vielä minulle ei ole auennut, miten yölliset seikkailut oman elämän Walking Dead -tähtenä auttavat imetyksessä tai vaipanvaihdossa.

Viikonloppuna saimme vauvanhuoneen todella hyvään vaiheeseen. Hobby Hallista löysimme edullisesti Annon puuvillamaton, tyynynpäälliset ja taas yhden uuden riisikorin. Nämä olivat oikeastaan viimeisiä suurempia hankintoja huoneeseen, joka alkaakin jo näyttää ihan pienen pojan huoneelta. Siitä on kovaa vauhtia tulossa uusi suosikkihuoneeni, enkä millään malttaisi olla jakamatta siitä jo lisää kuvia.

PS. Kaverin puolesta kyselen, mutta onko noloa, jos avomies ”vahingossa” jumittuu katsomaan Love Island Suomea samalla, kun itse näpyttelen todella randomia blogipostausta?

Kiltteydestä

07/10/2018

Hetki sitten sisustusblogeissa kuohui, kun muutamassa blogissa nostettiin jälleen virtuaaliselle pöydälle ”oikea ja väärä sisustaminen”. Mietittiin, onko laminaatti aina parkettia huonompi vaihtoehto, ja että kertooko laminaatin valinta jotain ihmisen persoonasta. Samaan aikaan Instagramissa oli aistittavassa pienessä sisustustiliporukassamme vähän huonoja viboja – milloin saatiin kommenttia stailatun kuvan paloturvallisuudesta, milloin kauhisteltiin julisteiden pelottavaa värimaailmaa.

Sain hiljattain Facebookissa kettuilevaan sävyyn kirjoitetun kommentin, jossa kysyttiin, mitä varten sohvamme on hankittu. Kysymyksellä viitattiin siihen, ettei kolme metriä leveällä sohvallamme olisi mahtunut istumaan viiden koristetyynyn ja parin torkkupeiton takia. Vaikka mieleni olisi tehnyt vastata jotain aivan muuta, tyydyin näpyttelemään vastaukseksi asiallisen kommentin sohvan ensisijaisesta funktiosta eli sillä löhöämisestä.

Kaikki tämä herätti mielessäni ajatuksia kiltteydestä. Miksi se on niin vaikeaa, ja onko sitä somessa kohta enää olemassa? Vaihtuuko Instagramin sydän-nappi seuraavassa päivityksessä oksentavaan emojiin?

Olen aika nössö ihminen, eikä minulla olisi koskaan pokkaa haukkua tai arvostella toisen kotia kasvotusten, tai edes omalla nimelläni somessa. Itse asiassa nimimerkinkin suojissa haukkuminen tuntuu jo ajatuksen tasolla pahalta. En ole mikään pyhimys – tietenkin olen sortunut arvostelemaan muiden valintoja. Kommenttini olen kuitenkin aina esittänyt pienessä piirissä niin, etteivät ne ole päässeet loukkaamaan ketään. Siksi minua edelleen jaksaa ihmetyttää se, kuinka törkeitä kommentteja aikuiset ihmiset päästävät näppäimistöltään.

Vaikka kaikki jaksavat toitottaa arkirealismin ja oikeiden kotien perään, on fakta, ettei kenenkään tiskivuoret tai villakoirat nurkissa kerrytä tuhansia tykkäyksiä ja ihastelevia kommentteja. Kun oman kodin sotkuja saa katsella tarpeeksi, tuntuu huojentavalta uppoutua kauniiseen kuvavirtaan fiilistelemään tunnelmallisia ja stailattuja sisustuskuvia. Itsekin olen huomannut tämän niin ihastelijana kuin myös kuvan julkaisijana: aina ne kaikista stailatuimmat ja epärealistisimmat kuvat keräävät eniten tykkäyksiä.

Samaan aikaan kun kuvilta vaaditaan täydellisyyttä ja hyggeä hyggen perään, arvostellaan niitä kommenteilla, jota itselleni ei tulisi edes mieleen esittää. Toisen kodin ja vaivannäön haukkuminen tuntuu olevan toisille aivan käsittämättömän helppoa. Ihan kuin he eivät edes tiedostaisi, että kommenttien vastaanottaja oikeasti asuu kodissaan ja on siitä ylpeä.

Vielä ihmeellisempää mielestäni on se, jos vieläkään ei osata erottaa todellisuuden ja stailatun kuvan eroa. Insta-tuttuni oli kuvaa varten laittanut pienen viherkasvin lattiatyynyn päälle. Sommitelma näytti kuvassa ihanalta, mutta jokaisen järki sanoo, ettei se toimisi ihan oikeassa elämässä. Silti jonkun oli pakko kommentoida, että pian tuo kasvi kaatuu ja pilaa maton. Miksi? Mitä iloa kommentoija sai kommentistaan?

Kyse ei ole siitä, etteikö kritiikkiä saisi esittää. Kyse on siitä, mihin muotoon mahdollinen rakentava palaute on muotoiltu ennen lähetä-napin painamista.

Olen raskaushormonieni kanssa vaiheessa, jossa en kestä ympärilläni yhtään negatiivistä ilmapiiriä. Kiukustun helposti, ja imen toisten negatiiviset tunteet itseeni kuin samettityyny koirankarvoja. Siitä syystä olen erityisen hyvin aistinut nyt kaikki arvostelevat kommentit, joita somefeedeihini on tupsahdellut. ”Eikö äiti tai muumien katselu opettanut, että jos ei ole kaunista sanottavaa, ei kannata sanoa mitään?” on pyörinyt mielessäni monen monta kertaa. Jos on olemassa riski, että oma mielipide saattaa pilata toisen illan, miksi sitä ei voi pitää omana tietonaan?