Koko kesään ei sitten satanutkaan, ja nyt tänä viikonloppuna vettä on tullut kolmen kuukauden edestä. Sade onkin ollut pätevä tekosyy pysytellä sisätiloissa koko viikonlopun haaveilemassa tulevasta lastenhuoneen sisustuksesta. Verhot on jo lyhennetty ja ripustettu, maalisävy päätetty ja käsintehty mobile (se itkukohtauksella hankkimani) matkalla postissa. Lamppuvaikeudetkin on saatettu selättää vahvan ehdokkaan löydyttyä.
Voitin pari kuukautta sitten maton Instagramissa järjestetystä kilpailusta. En ole koskaan oikeastaan voittanut somekilpailuista mitään, joten nyt arvan kerrankin osuessa kohdalle, oli kiva voittaa oikeasti jotain hyödyllistä tai kaunista. Muumimukin, ämpärin tai vuokrapaljun voittaminen olisi ollut vähän yhtä tyhjän kanssa.
Tähän viikonloppuun asti olin ajatellut maton päätyvän lastenhuoneeseen. Nyt kuitenkin päätin laittaa maton meidän työhuoneeseen ja siirtää siellä olleen paimentolaismaton lastenhuoneeseen. Koirat olivat siirrosta järkyttyneitä, sen verran ne rakastivat paksulla villamatolla köllöttelyä. Ehkäpä maton houkuttelemana saan heistä nyt seuraa tuleviin yöllisiin imetyshetkiin. Toivo taitaa kyllä olla turhaa, sillä viimeyönä herätessäni pienelle iltapalalle kolmelta aamuyöllä, kumpikaan karvalapsista ei vaivautunut seurakseni keittiöön juustopaketin rapinasta huolimatta.
Olin ajatellut kertoa raskausfiiliksistä ihan erillisessä postauksessa, mutta juustopaketista pääsen vähän liiankin hyvän aasin sillan kautta syömiseen ja syömättömyyteen. Kummallakin isovanhemmallani on lievä vanhuusiän diabetes, ja sen seurauksena jouduin sokerirasitustestiin. Testistä minulle sitten lätkäistiinkin diagnoosi raskausdiabeteksesta paastosokerin juuri ja juuri ylittäessä raja-arvon. Voin syödä pussillisen irtokarkkia sen vaikuttamattani verensokeriini, mutta jostain syystä syömättömyys nostaa verensokeriani liikaa. Nyt raskauden edetessä siihen ei onneksi ole enää vaaraa – herään keskellä yötä kiljuvaan nälkään, jos iltapala on syystä tai toisesta jäänyt väliin.
Tänään raskaudesta pyörähti käyntiin 20. viikko, eli laskennallinen puoliväli on nyt saavutettu. Vihdoin olen alkanut tuntemaan myös vauvan liikkeet! Liikkeistä selvemmin tuntuvat pienet potkut ja muljahdukset, sellaista ” kutittelevan kalan” tunnetta en ole kokenut lainkaan.
Juuri vasta sain tietää pienestä tulokkaasta, joten tuntuu hullulta ajatella, että hän saattaa olla luonamme jo neljän kuukauden kuluttua. Toisaalta en millään malttaisi olla tapaamatta häntä jo nyt <3
Seuraathan blogiani jo myös Instagramissa ja Bloglovinissa?
Vastaa