Tosiasioiden myöntäminen ei ole aina mukavaa, mutta kahtena edellisenä vuonna en ole summannut vuotta yhden postauksen alle. Miksi? Koska en ole halunnut muistella ja käydä läpi tapahtunutta yhtään sen enempää, kuin on ollut pakko. Olen painanut selviytymismoodissa eteenpäin taakseni katsomatta, mutta nyt minulla on sellainen olo, että vuodesta 2025 on tulossa pitkästä aikaa hyvä.
2023 oli vaikea: menetin parisuhteen lisäksi taatani, ja jouduin kohtaamaan paljon asioita ensimmäistä kertaa ilman kumppanin tukea. On outo tunne ensimmäisen kerran tajuta, ettei automaattisesti tiedä kenelle soittaisi heti hyvän uutisen saatuaan.
Tästä vuodesta piti tulla parempi, mutta heti alkuvuonna selvisi, että Villalla on aggressiivisesti levinnyt syöpä, jota ei enää kannattanut lähteä hoitamaan. Helmikuussa muutosneuvotteluiden seurauksena jäin kokoaikaisesti lomautetuksi ja maaliskuussa Villa lähti sateenkaarisillan tuolle puolen. Parin ensimmäisen kuukauden perusteella hylkäsin ajatuksen siitä, että vuodesta tulisi yhtään sen parempi kuin edellisestäkään.
Myös Pöly siirtyi loppumattomien puruluiden äärelle joulukuun alussa. Pöly oli sinnikkäästi tarponut eteenpäin jatkoajalla jo monta vuotta, joten päätös oli helpompi hyväksyä eikä se lopulta osunut yhtä pahasti kuin Villan kohdalla. Siitä kirjoittaminen kyllä itkettää edelleen.
Oli alkuvuodessa myös jotain hyvääkin. Lomautuksen seurauksena aloin vihdoin kirjoittaa romaania, jonka aihe oli kytenyt sisälläni pitkään. Lomautuksen päätyttyä kuitenkin tajusin, ettei kapasiteettini riitä kahteen luovaan työhön samanaikaisesti (olen luova suunnittelija mainostoimistossa), joten projekti jäi taka-alalle.
Loppukeväästä tapasin Tinderissä sen special someonenin. En halua puhua poika- tai miesystävästä enkä vielä kumppanista, joten puhutaan nyt sitten vain T:stä – vastaavasti minäkään en ole tyttöystävä, koska termi ei vain tunnu sopivalta kummankaan suuhun.
Alkuvuodesta minussa heräsi tunne, että voisin olla valmis uuteen parisuhteeseen, mutta etsin ihan toisenlaista ihmistä. Oli pieni sattumusten sarja, että päädyimme ensimmäisille ja toisille treffeille, ja nyt voin vain todeta, että onneksi kuuntelin ystävääni ja olin valmis käymään myös keskustelua itseni kanssa siitä, mitä todella etsin ja tarvitsen. Harvoin sanon tämän, mutta saatoin olla niin sanotusti väärässä. 😆
T on sosiaalisesti taitava, tunneälykäs ja kärsivällinen – eli kaikkea sitä mitä minä en asia-ihmisenä ja päättäväisenä suorittajana juurikaan ole. Luulin, että tarvitsisin rinnalleni jonkun yhtä voimakastahtoisen, mutta osoittautuikin, että lempeämpi ihminen voikin auttaa pyöristämään niitä minun terävimpiä kulmiani. T on lapsi- sekä koirarakas ja arvomaailmamme kohtaa hyvin. Lisäksi meistä kummastakin löytyy intohimoinen luova puoli (tosin täysin eri aloja kohtaan) ja jaamme yhtä kyseenalaisen huumorintajun.
T ei ole somessa, joten siksi en hänestä juurikaan ole puhunut tai tule puhumaan. Muutenkaan en deittailusta tai kokemuksistani sinkkumarkkinoilla juurikaan kertonut. Ehkä halusin päätöksellä suojella omiani ja samalla läheisteni tunteita. Sen verran voin tiivistää, että noin 1,5 vuotta kestäneen sinkkuvaiheen aikana kävin treffeillä 16 miehen kanssa, joista muutamaa tapailin vähän pidempään. Suoritinko deittailua ja yritin pelata Tinderin läpi? Ehkäpä, mutta ainakin opin itsestäni lyhyessä ajassa paljon.
Vihasin deittiäppejä heti ensimmäisestä päivästä alkaen, vaikka tiedän päässeeni niiden kanssa helpolla. Kerran mies teki käsittämättömän katoamistempun päivää ennen sovittuja treffejä. Toinen purki pettymyksensä ja pahan olonsa minuun, kun en viestittelyn perusteella suostunut tapaamaan miestä livenä (etsin kuulemma vain rikasta elättäjää lapselleni, ja siitä syystä en kelpuuttanut häntä). Ja vain kerran tapasin livenä tyypin, joka oli valehdellut profiilissaan räikeästi ja kohteli treffien ajan minua kuin tyhmää näyttelyesinettä. Vastapainona tapasin monta upeaa ihmistä, joiden kanssa polku ei vain kaartanut samaan suuntaan.
Kesän lopulla vaihdoin työpaikkaa, jonka ansiosta pitelin pois kertyneitä kesälomia ja lähdin J:n kanssa ex tempore reissulle Kyprokselle. Lähtöä edeltävänä tiistaina sain puolityhjässä ravintolassa tyrmäystippoja. Tapahtumasta jäi pelko, mitä jos jotain sattuu ollessani lapsen kanssa kahdestaan toisessa maassa? Reissu meni kuitenkin mahtavasti, ja pakahduin ylpeydestä rohkeaa, ennakkoluulotonta, heittäytyvää, huumorintajuista ja luotettavaa lastani kohtaan.
Vanhemmuuden suhteen minulla on tänä vuonna ollut poikkeuksellisen onnistunut olo. Kaikki ei aina ole ollut ruusuilla tanssimista, mutta koen, että olemme onnistuneet kasvattamaan lapsen, joka osaa sanoittaa tunteitaan ja luottaa siihen, että ympärillä on aina turvallisia aikuisia auttamassa. Varmasti siitä johtuen erosta oireilu jäi lopulta yllättävän pieneksi. Tätä kirjoittaessa joku osa minussa huutaa, että ei tällä tavalla nyt voi kehua omaa vanhemmuuttaan, mutta perkele! Olen ylpeä siitä, millainen ihminen lapsestani on näillä näkymin kasvamassa.
Millaisia toiveita minulla on tulevalle vuodelle? Edelleen toivon sitä tasaisen tylsää arkea. Toivon ehjää työvuotta, mahdollisuuksia kasvaa suunnittelijana ja projekteja, joissa voin tehdä markkinointia, josta voin olla ylpeä. Toivon starttaavani Langan kanssa ensi kesänä agilityn SM-kilpailuissa. Toive on vielä kaukainen haave, mutta koko kesän ja syksyn jatkunut agilityjumi on viimein auennut – mahdollisuuksia voisi siis olla. Lisäksi toivoin terveyttä ja hyvää jaksamista läheisilleni. Vasta läheisen sairastuttua nimittäin tajuaa, kuinka suuren painon huoli voikaan aiheuttaa. Ja toki myös innolla odotan, miten ja missä muodossa kahden aikuisen ihmisen arki asettuu rinnakkain parisuhteen myötä.
Hyvää uutta vuotta ❤️
Vastaa