Pinossa

Syksyn enteitä

04/08/2019

Aurinko näytti paistavan matalammalta kuin eilen. Käväisin keittiössä juomassa jo ennen kuutta, joten varmaankin auringon sijainti tosiaan vain näytti muuttuneen edellispäivästä. Kahdeksan aikaan vauvan herätessä aurinko näytti normaalilta, mutta valossa tuntui silti olevan jotain erilaista.

Herätessäni sisäilma tuntui hieman viileältä. Paksut karvalla vuoratut tossut vaikuttivat hyvältä idealta. Oikeasti sisälämpötila oli normaali 22 astetta, mutta helteiden jälkeen viiden asteen pudotus sai sen tuntumaan hieman liian viileältä. Pitkästä aikaa laitoin hupparin päälle.

Aamupäivällä lenkillä tuuli tuntui kylmältä ja pakotti vetämään collegetakin vetoketjun ylös asti kiinni. Oikeastaan kyseessä oli ennemminkin viima kuin hentoinen elokuinen tuulenvire. Aurinko lämmitti pilvien lomasta ihanasti, mutta aukealle päästessä viima karkotti lämmön. Piti kävellä vähän lujempaa.

Kuivan kauden jäljiltä maa kellertää jo. Kuten syksyllä. Lenkkimme varrella on viljapeltoja, joissa kasvaa kauraa, ohraa ja mallasohraa. En erottaisi mallasohraa tavallisesta ohrasta, mutta viljelijä on merkinnyt pellot sympaattisilla itsetehdyillä kylteillä, joissa lukee mitä viljaa kullakin palstalla kasvaa. Viljakin on jo keltaista, ja se heiluu hypnoottisesti kylmässä viimassa. Hiljaa huojuvassa viljassa on jotain rauhoittavaa. Kuvaan siitä pätkän somevideota varten.

Kotimatkalla taitan ojasta muutaman kauniin heinän maljakkoon laitettavaksi. Niiden kaveriksi haen takapihalta oksia. Osassa oksista roikkuu vielä hieman kurttuisia marjoja, joita linnut ovat syöneet viimeiset pari viikkoa. En tiedä onko kyseessä aronia, mutta ainakin sen marjat värjäävät maan oksien alta kuten mustikat.

Kylmä jää päälle. Iltapäivällä lämpötila varjossa on lähes 20 astetta, mutta silti sormenpäitä paleltaa. Tekisi mieli laittaa karvatossut taas jalkaan. Tuntuu syksyltä. Sisäinen kelloni on pahasti etuajassa.

En vielä ole valmis ottamaan syksyä vastaan – onhan vielä kesä. Toisaalta odotan jo syksyä, sillä vuodenaikojen vaihde on aina inspiroinut minua. Loskainen marraskuu ei sitten niinkään. Tänä vuonna en kuitenkaan tiedä, odotanko syksyä yhtä paljon kuin vuosi sitten. Syksy tarkoittaa, että aikani kotiäitinä päättyy, ja se on innostavaa ja haikeaa samaan aikaan. Todellakin uuden alku.

Saisinko olla tänään yksin, kiitos.

01/08/2019

Helmikuussa Huono Äiti -sivustolla julkaistiin artikkeli ”Introverttiä äitiä eivät perhekerhot auta…”, joka käsitteli yksinolemisen ihanuutta ja sitä, kuinka äidinkin on saatava joskus olla aivan ypöyksin. Omiin silmiini teksti osui vasta pari päivää sitten Facebook-ryhmän kautta, mutta pystyin samaistumaan tekstiin täysin. Halusin jakaa artikkelin herättämiä ajatuksiani teille, sillä itse koen yksin vietetyn ajan todella tärkeäksi.

”Joskus parasta terapiaa on viettää

muutama tunti täysin yksin.”

En koe olevani täysin introvertti, mutta nautin yksinolosta. Nautin saadessani lataa akkuja täysin yksin. Tarvitsen säännöllisesti aikaa vain itselleni, mutta se ei tarkoita sitä, että se tapahtuisi aina esimerkiksi agilityssa, ruokakaupassa tai kampaajan penkissä – ei, koska siellä on muita ihmisiä. Joskus parasta terapiaa on viettää muutama tunti täysin yksin kotona siivoten tai suoratoistopalvelua tuijottaen. Käytännössä tämä siis tarkoittaa sitä, että palautuakseni arjesta ja perhe-elämästä, joudun häätämään perheeni pois kotoa. Ja ei, tässä(kään) tapauksessa omaksi ajaksi ei lasketa sitä hetkeä, kun poika nukkuu omassa huoneessaan päiväunia. ”Poissa silmistä, poissa mielestä” ei toimi äidiksi tulemisen jälkeen enää yhtään niin hyvin kuin ennen.

Tähän väliin täytyy mainita, että vaikka viihdyn paremmin kuin hyvin omassa seurassani, ovat silti läheiseni minulle äärimmäisen tärkeitä. Ajattelen perhettä ja ystäviäni lähes päivittäin, vaikka ulospäin saatankin vaikuttaa hieman välinpitämättömältä. Onneksi kuitenkin lähipiirini tietää tämän, eikä esimerkiksi äitini oleta minun soittavan hänelle päivittäin kuten siskoni.

”Mammojen päiväkahvikerho tuntuu siltä viimeiseltä oljenkorrelta,

vaikka vertaistukea kaipaankin tuoreena äitinä.”

Artikkelissa kuvataan hyvin, kuinka on olemassa ”tehokkaita, ripeitä ja iloisia äitejä, jotka palautuvat äitiyden rasituksista ystävien seurassa, parisuhdehetkessä, jumpparyhmässä tai uppo-outojen kanssaäitien kera hiekkalaatikon reunalla.” Omalla kohdallani mammojen päiväkahvikerho tuntuu siltä viimeiseltä oljenkorrelta, vaikka vertaistukea kaipaankin tuoreena äitinä – samoin kuin joskus myös seuraa, sillä äitiys on ajoittain (varsinkin vauvavuotena) aika yksinäistä puuhaa. Hiekkalaatikon reunan sijaan istun mieluummin sohvalle, ja avaan puhelimestani esimerkiksi Tammikuiset 2019 -ryhmän, josta saan vertaistukea ja kontaktia samassa tilanteessa oleviin äiteihin silloin kun sitä tarvitsen.

Ajatus fyysisesti samassa tilassa olemisesta tuntemattomien kanssa tuntuu uuvuttavalta, ja sitähän introverttius pohjimmiltaan on, sosiaaliset tilanteet syövät virtaa latautumisen sijaan. Ekstroverttien korvaan tämä kuulostaa oudolta, ja ymmärrän hyvin ristiriidan: kuinka voi samaan aikaan tuntea itsensä yksinäiseksi ja samalla kaivata yksinoloa?

Muistatteko kun kerroin teille, kuinka raskauden aikana aloin katsoa ASMR-videoita? Hulluna raskausoireena pitämäni tapa jäi päälle, ja löysinkin siitä pienen apukeinon siihen omaan aikaan ja omassa kuplassa olemiseen, jota vauvaperheessä muuten voi olla vaikea saada. Avomieheni ei tajua ASMR-videoita ollenkaan, joten katsoessani iltaisin niitä kuulokkeet korvilla, saan hetkeksi sulkeutua täysin omaan maailmaani. Tietenkään se ei ole sama asia kuin yksin oleminen, mutta koen siitä silti olevan apua.

Nykyisin tuntuu, että äitiyttä – kuten kaikkea muutakin – täytyy suorittaa täydellä teholla. Sinänsä en suorittajana koe suorittamista pahana, kunhan jokaisella on vain se oma tapansa nollata tilanne tarpeen vaatiessa. Minulle onkin ollut tärkeää tunnistaa oma luonteeni ja tarpeeni saada olla yksin, ja siksi olen myös täysin sinut sen ajatuksen kanssa, että voin sulkeutua hetkittäin perheeltäni ilman huonoa omatuntoa tai paska mutsi -leimaa.

Ehkäpä juuri siksi en haaveile kotiäitiydestä, vaan pyrin palaamaan työelämään vielä tämän vuoden puolella; lähes kaksi tuntia päivässä työmatkaa taittaen saattaa kuulostaa ajan tuhlaamiselta, mutta minulle se on mahdollisuus olla yksin.

Persoonallinen häälahja

28/07/2019

Viime viikolla sain ottaa osaa uniikkiin hääjuhlaan. Hääjuhlan luonteen hengessä halusimme Miksun kanssa muistaa tuoretta avioparia persoonallisella häälahjalla, ja (epätoivoisen) pohdinnan jälkeen päädyimme personoituun The Night Sky -julisteeseen. Tunnustan muuten olevani äärimmäisen huono keksimään oikeasti osuvia lahjaideoita.

En tiedä kuinka yleisiä tavarataloihin tehdyt perinteiset lahjalistat enää ovat. Nykyisin toivotuin lahja taitaakin olla muistaminen hääparin yhteiselle pankkitilille, ja se on mielestäni enemmän kuin ok. Hyvin harvoinhan sitä enää oikeasti tarvitaan lahjaksi uusia maljakoita, aterimia tai pyyhkeitä.

Koska todistamamme hääjuhla ei ollut se perinteisin, ei pankkitilille osoitettu muistaminen tuntunut millään tavalla oikealta. Lisäksi valmiiseen kotiin on aina vaikeaa ostaa sopivaa ja tarpeellista lahjaa. Onneksi pohdittuani epätoivoisesti sopivaa lahjaideaa pari päivää, mieleni sopukoista nousi verkkokalvoilleni kuva kustomoiduista karttajulisteista ja sitä kautta The Night Sky -julisteista, joihin saa personoitua juuri tietyn hetken tähtikartan. Jo viime vuoden puolella ajattelin tilata kartan meille J:n syntymähetkestä, mutta asia on sen jälkeen jäänyt roikkumaan.

Mielestäni ajatus julisteesta, johon on painettu vihkimisen aikainen tähtikartta, oli niin romanttinen, että aivan liikutuin kertoessani ideastani muille. Myös äitini liikuttui lahjaideasta, joten pakkohan juliste oli laittaa tilaukseen. Onneksi lamppu pääni päällä syttyi ajoissa, ja juliste ehti meille hyvissä ajoin ennen juhlia – otin kuitenkin varmuuden vuoksi pikatoimituksen.

Juliste maksoi 60 euroa ja toimitus 18 euroa. Metalliset kehykset julisteeseen ostin Ikeasta.

Koska itse pidin lahjaideaa todella romanttisena ja onnistuneena, jännitin sen antamista ehkä normaalia enemmän. Lahja osoittautui juuri oikeaksi, sillä olin näkevinäni liikutusta tuoreen avioparin silmäkulmissa ojentaessamme taulun heille vihkimisen jälkeen. Seuraavana viikonloppuna näin vielä julisteen paraatipaikalla parin kotona, ja tyytyväisenä taputin itseäni olkapäälle – kerrankin keksin oikeasti täydellisen lahjan.