”Älä huoli, kyllä mä vielä yhdet treenit jaksan!”, huikkasin avomiehelle eilen treenikassi olalla. Ja hyvinhän minä jaksoin, mitä nyt tänään tuntuu siltä kuin olisin synnyttänyt viime yönä keilapallon.
Agilityn harrastamisesta raskauden aikana ei ole varsinaisesti suosituksia, mutta koska kyseessä on kuitenkin laji, jossa tapahtuu nopeita suunnanmuutoksia, olen aika herkällä korvalla yrittänyt kuunnella kehoani viikkojen edetessä. Avomies on ollut minusta ja vauvasta ihanan huolehtivainen koko raskauden, ja jos hän olisi neuvolakäynnillä kuullut, ettei agilityn kaltaista liikuntaa suositella enää raskauden puolivälin jälkeen, olisi hän varmaankin piilottanut autoni avaimet aina treenipäivinä.
Kasvava maha ei sinänsä ole haitannut kentällä hyppelyä, mutta selvästi se on vaikuttanut kuntooni niin, etten kovin pitkää pätkää ole jaksanut juosta enää viimeiseen kuukauteen. Pari viikkoa sitten päätin, että lokakuuhun loppuu meidän ratatreenimme, ja eilisiin treeneihin olikin todella kiva lopettaa tältä vuodelta. Radalla oli hyvä flow ja meille kummallekin jäi todella hyvä fiilis treeneistä. Mutta näin jälkiviisaana on helppo todeta, että eiliset treenit olisi sittenkin kannattanut jo jättää väliin.
Viime yönä heräsin viiltävään kipuun alavatsassani, kun yritin kääntää kylkeä. Viiltävä kipu osoittautui maailmanluokan lihasjumiksi. Käveleminen sattuu, sukan laittaminen sattuu ja liian pitkään istuminen se vasta sattuukin – tuntuu, kuin olisin synnyttänyt 10 kg:n keilapallon! Vauvalla on kuitenkin kaikki hyvin, ja hän on iloisesti potkinut minua (luojan kiitos) ylävatsaan koko päivän.
Onneksi pystyin päiväksi jäädä kotiin tekemään hommia kotitoimistoltani, eli sängystä, käsin. Vielä nyt iltaankaan mennessä jumi ei ole helpottanut, joten luultavasti jään kotiin vaappumaan kuin pingviini vielä huomiseksi. Onneksi nykyteknologia mahdollistaa työskentelyn lähes missä tahansa!
En ole ehkä ihan vielä tajunnut omaa kuolevaisuuttani, mitä tulee raskauteen. Sinnikkäästi yritän tehdä samoja asioita ja hivuttaa itseäni samankokoisista aukoista kuin ennenkin. Suureksi ärsytyksekseni en myöskään ole oppinut ymmärtämään vielä sitä, ettei kehoni nyt varoita kesken rankan suorituksen, vaan seuraavana päivänä jumi tuleekin täysin yllätyksenä. Kyse ei missään nimessä ole siitä, ettenkö välittäisi vauvasta. En vain hahmota missä fyysiset ja henkiset rajani tällä hetkellä menevät.
Mutta ollakseni rehellinen; kaikista ärsyttävintähän tässä on se, että avomies oli (taas) kerran oikeassa.
PS. Suokaa anteeksi vanhat kuvat! Halusin kovasti kuvittaa tämän postauksen raskauskuvilla, mutta sattuneesta syystä en juuri nyt ole kuvauskunnossa 😀
Kuulostaa niin tutulta. En usko, että yksikään nainen osaa hahmottaa rajojaan tuossa tilanteessa. Varsinkaan ensimmäisen lapsen kohdalla. Minä menin ja touhusi niin kauan, kunnes lääkäri kehotti lepäämään enemmän. Ensimmäisessä raskaudessa minua piinasivat voimakkaat supistukset ja pelkona oli, että synnytys lähtisi käyntiin ennen aikojaan. Minä en onneksi joutunut vuodelepoon, vaikka lääkäri kehottikin ottamaan tosi iisisti ja varomaan supistuksia. Kakkosen kanssa ei ollut mitään ongelmaa. Olin töissäkin paljon, paljon pidempään, kuin ensimmäisellä kerralla.
Kiitos henkisestä tuesta <3 Omalla kohdallani raskaus on sujunut alusta asti niin hyvin, etten edes tajua varoa tavaroiden nostelemista yms. ja sitten jos joku varoittaa, niin tulee vähän sellainen hyödytön ja turha olo.
Mutta nyt, kun jopa työkaverit kehoittavat ottamaan rennommin, niin täytyy oikeasti alkaa kuunnella varoituksia. Työni on onneksi toimistossa istumista, joten sen puolesta ei pitäisi olla ongelmaa (mitä nyt en voi istua juuri nyt 😀 ).