Valkoinen koti on kliininen, harmaa on tylsä ja vain värikäs voi olla persoonallinen, kyllähän me tämä jo tiedetään. Niin kuin sisustuksessa, myös kaikessa elämä on täysin mustavalkoista. Joko tuotat kanaviisi timanttista sisältöä kerta toisensa jälkeen tai lakkaat yksinkertaisesti olemasta. Täydellisyyden tavoittelu kuluttaa somevaikuttajia loppuun nopeammin kuin vegaani ehtii luetella nyhtiksen makuvaihtoehdot.

Home via Laura –blogin Laura avasi ihanaan omaan tapaansa keskustelun tästä ehdottomuudesta ja Marulla-blogin Maru otti myös kantaa aiheeseen täydellisyyden illuusiota pohtivalla tekstillä. Ihastuin aivan totaalisesti Marun lausahdukseen ”totuus löytyy muropaketin ja chiapuuron välimaastosta”, ja aion niin pölliä tuon lauseen omaan käyttööni. Oivaltavan sanakikkailun lisäksi Marun teksti oli muutenkin todella hyvä ja tunnistin niitä fiiliksiä, joita Maru tekstissään kuvaili.

Vapaasti tiivistettynä kummankin kirjoituksen ajatus oli se, että nykyisin kaiken täytyy olla niin ehdotonta. Joko asut valkoisessa kodissa tai vihaat niitä (jolloin saat haukkua niitä vapaasti Facessa). Sen lisäksi että tunnustat tai olet tunnustamatta väriä, pitää myös olla kasvissyöjä ja postata someen vain täydellisiä kuvia. Joko tai –mielipiteet valtaavat kanavat eikä ketään enää kiinnosta ne sekä että– tyypit. Tiedän että tämä ei oikeasti voi pitää paikkaansa, mutta miksi kuitenkin tunnistan tämän ehdottomuuden?

Meiltäkin, jotka edes harrastusmielessä päivittävät mitään sosiaalisen median eri kanaviin, tulee odottaa täydellisyyttä. Aamun tuorepuuron huurteiset marjat tulee asetella kauniiseen sirppiin, sisustusbloggarin täytyy ostaa vain oikean merkkisiä tuotteita ja jokaisen täytyy valita, millä sisustustyylirintamalla seisoo. Ketään ei kiinnosta tavallinen pikakaurapuuro eikä hailakat harmaat mielipiteet. Kaiken, mitä päästään suoltaa ulos, täytyy olla täydellistä ja merkityksellistä. Koska muuten ketään ei kiinnosta ja hautaudut vain kädenlämpöiseen massaan.

Joulukuun alussa pelkäsi tekeväni kohtalokkaan virheen, kun julkaisin Instagram-tililläni kuvan tavallisesta lenkkimaisemasta, jonka räpsäisin nopeasti puhelimella. Olin tehnyt päätöksen, etten koskaan julkaisi huonoa puhelimella otettua kuvaa tililläni ja kun kaiken ”täydellisyyden” vastapainoksi tein niin, pelkäsin todella menettäväni valtavasti seuraajia. Mutta ei, kuva sai tykkäyksiä eikä kukaan lopettanut seuraamasta saatika sitten tullut haukkumaan, miten nyt kehtasin tuollaisen kuvan julkaista. Tein särön feediini eikä mitään tapahtunut.

Olen avoimesti kertonut, että yritän saada vielä joskus blogistani ja Instagramistani minulle pienen sivutulon. Tavoitteeni on kova ja matka vielä pitkä, joten en ole uskaltanut tehdä sillä virheitä, jotka vahingossakaan paljastaisivat minun olevan ihan tuiki tavallinen ja epäkiinnostava ihminen. Melkein puolitoista vuotta olen yrittänyt tuottaa teille kiinnostavaa sisältöä ja samalla yrittänyt olla paljastamatta itsestäni liikoja.

Nyt olen alkanut ymmärtämään, ettei se ehkä olekaan ollut se paras game plan. Vaikka Instagramissa seuraajani haluaisivat nähdä vain täydellisesti sohvan nurkkaan viikattuna vilttejä, eivät kykyni oikeasti enää riitä viikkamaan sitä vilttiä yhtään paremmin. Tai jos alan yrittämään, tiedän että lopulta yksikään kuva ei ole enää tarpeeksi hyvä. Tässä on se kaikki, jonka nyt tällä hetkellä osaan ja sen on riitettävä nyt. Jotka yhtään tuntevat minua tietävät, että tämä on paljon sanottu.

Kun pääsen hyvään kirjoitusmoodiin, ei minun yleensä tuota vaikeuksia saada tekstiä päätökseen. Nyt kuitenkin istuin lähes puoli tuntia tuijottamassa tätä viimeiselle kappaleelle varattua kohtaa. Miten haluaisin päättää tämän tekstin, kehoittamalla suvaitsevaisuuteen, päättämällä älähtää kun seuraavan kerran näen toisen kotia haukuttavan väärän väriseksi vai lupaamalla olla muille ja itselleni armollisempi? Päätin valita kaikki, koska eihän tässä touhussa ole kohta enää mitään järkeä.

 

Lue myös: Tappoiko netti persoonallisen sisustuksen?

Seuraathan blogiani jo myös Instagramissa ja Bloglovinissa?

”Siis niin ihanaa kun te tajuatte tämän!” – Tuo lause kuultiin eilen varmaan sata kertaa kun osa Insta-porukastamme kokoontui ensimmäisen kerran yhteiseen illanviettoon.

Olenkin joskus maininnut tuosta ryhmästä, joka on syntynyt kotimaisen sisustusskenen ympärille. Ryhmän kesken pohdimme Instagramin muuttuvaa algoritmia, bongailemme inspiroivia tilejä, kommentoimme miljoona sydäntä kun joku saa kuvansa jakoon isolle tilille ja annamme terapiaa silloin, kun joku sitä tarvitsee. Meillä kaikilla on omia tavoitteitamme tiliemme suhteen, ja siihen tarpeeseen ryhmämme aikoinaan syntyi – some kun on yksinäiselle aika raastava paikka.

Osa porukastamme oli jo ennestään tuttuja, mutta suurin osa ei koskaan ollut nähnyt toisiaan. Jännitin tapaamista etukäteen ihan hirveästi, sillä en ystävysty kovin helposti ja pelkäsin, ettei juttumme luistaisikaan samaan tapaan kuin puhelimen välityksellä. Onneksi pelko osoittautui täysin turhaksi, sillä illan aikana ei ollut ainoatakaan hiljaista hetkeä ja tuntui aivan siltä, kuin olisimme tunteneet toisemme aina. Sain älyttömästi energiaa noista mahtavista mimmeistä ja kotimatkalla autossa hehkutin avomiehelle, miten mahtaviin tyyppeihin olen Instan kautta saanut tutustua. Voisi jopa sanoa, että eilisen jälkeen oloni on voimaantunut.

Tuosta ystävystymisestä ja ystävistä – olen joskus pohtinut pitäisikö siitä kirjoittaa tänne hieman enemmän. Kuten jo sanoin, en ystävysty kovin helposti enkä todellakaan ole se paras mahdollinen ystävä sen tehtyäni. En koskaan soittele ja kysy kuulumisia, mutta toisaalta en odota että kukaan soittaisi minullekaan. Minulle riittää se, että näen ystäviäni tasaisin väliajoin, mutta sekin väli voi olla kuukausia. Ja tämä on minulle ihan ok, sillä tiedän etteivät ystäväni katoa sillä välin yhtään minnekään.

Olen tavannut elämäni aikana monia mielenkiintoisia ihmisiä töissä ja harrastuksissa, mutta syystä tai toisesta he eivät ole jääneet tuttavapiiriini. Minun on todella helppo päästää irti sellaisista ihmisistä, joiden koen esimerkiksi imevän minusta liikaa energiaa. Viihdyn hyvin myös yksin, eikä minulla ole tarvetta täyttää elämääni ihmisillä. Elämääni kuuluu oikeasti vain muutama hyvä ystävä (kuulostaapa vähän säälittävältä), ja heissä kaikissa arvostan erilaisia asioita, enkä siksi osaa nimetä heistä sitä yhtä ”bestistä”. Tai no, oikeastaan tiedän kyllä että paras ystäväni on avomieheni, eihän meidän yhdessäolomme olisi muuten kestänyt jo 13 vuotta.

Vaikka olen näin introvertti, on minussa myös se yltiösosiaalinen puoli, työminäni, jonka ansioista aikoinaan viihdyin baarimikkona lähes kuusi vuotta. Töissä asiakastilausuuksien järjestäminen ei tuota minulle tuskaa, enkä silloin pahastu huomion keskipisteenä olemisesta lainkaan. Eilen kuitenkaan läsnä ei ollut tuo työminä, ja se oli itselleni aika kova henkilökohtainen saavutus. Ehkä olenkin oppinut ystävystymään.

Tämä oli taas niitä tekstejä, joissa ajatukseni lähti vähän rönsyilemään siitä, mitä alun perin aioin sanoa. Olen kuitenkin saanut palautetta siitä, että voisin tuoda persoonaani enemmän esille ja uskoa, että teitä oikeasti kiinnostaa kuulla myös henkilöstä sisustuskuvien takana. Vaikka tämä pintaraapaisu ei nyt kovin syvällinen pohdinta ystävyyden todellisesta merkityksestä olekaan, on tämä pieni myönnytys sille, että voin ja uskallan kertoa itsestäni vähän enemmän.

Ja uskoskaa tai älkää, lähden nyt kahden kaverini kanssa kahville!