Tänään minun oli tarkoitus kirjoittaa inspiraatiosta terassimme sisustamiseen. Kuitenkin viikolla lukemani Jennin teksti täydellisestä some-elämästä sekä eilisaamuinen, ei niin loppuun asti ajateltu Insta-julkaisuni saivat minut toisiin ajatuksiin.
Eilen aamulla julkaisin Instagram-tililläni tämän kuvan meidän makuuhuoneesta ja aamukahveista. Kuvan höystin vielä mm. hästägeillä #breakfastinbed ja #saturday.
Kuva keräsi nopeasti tykkäyksiä ja siitä tykkäsi myös pian teini-iässä oleva tyttö. Tyttö, jonka näkisin muutaman tunnin päästä tytön äidin hautajaisissa. Juotiinko meillä sitten aamukahvit sängyssä hautajaisaamuna? Ei todellakaan. Tiesikö tämä tyttö sen? En tiedä.
Kuva ei todellakaan kerro mitään siitä aamusta. Makasin sängyssä tukka pystyssä ja ajattelin, että jotain aamuun sopivaa olisi nyt postattava vaikka ei edes huvittaisi nousta. Herätinkö kuitenkin avomiehen, petasin äkkiä sängyn ja nappasin kuvan? En tietenkään, kaivoin kuvan Flickr-tililtäni, jonne latasin sen edellisellä viikolla. Oliko minun pakko ylipäätään julkaista mitään? Ei ollut, mutta en ajatellut.
Ajattelen, että Insta-tilini on tarkoitus inspiroida ja tuoda hyvää mieltä, siksi julkaisen siellä vain omasta mielestäni kauniita, kunnollisella kameralla otettuja kuvia. Itseasissa, se on tililleni elinehto. Jos olisin äärimmäisen mielenkiintoinen persoona, voisin julkaista puhelimella otettuja random räpsyjä arjestani, mutta en ole. Tilini vaivaiset 350 seuraajaa seuraavat minua vain siksi, koska julkaisen nättejä kuvia.
Työkaverini kysyi kerran, onko meillä aina tuoreita kukkia. Ei ole, mutta silloin kun on, otan niistä varastoon kuvia erilaisissa sommitelmissa. Kuvat lataan käsittelyn kautta Flickr-tilille, josta voin sitten julkaista niitä pitkällä aikavälillä. Silloin siis näyttää siltä, että meillä olisi aina tuoreet horsmat maljakossa.
Tiedän suorastaan valehtelevani kuvillani, mutta tähän asti se on ollut minulle ihan ok, tekeväthän muutkin ihan samalla tavalla ja minä tiedän sen. Mutta sitten, kun tuo tyttö tykkäsi aamukahvi-kuvastani aloin miettimään, miltä tilini vaikuttaa niiden silmissä, joille ei vielä samanlaista suodatinta ole kehittynyt? Luuleeko joku oikeasti, että petaan sängyn joka aamu tai että minulla olisi varaa ostaa joka huoneeseen tuoreita kukkia päivittäin?
Blogissani ja Instagram-tililläni näytän vain ehkä 5% elämästäni. Ja kaikki tämäkin kulkee aika rajun suodattimen läpi (niin kuin kaikilla muillakin). Tämä siksi, koska en edelleenkään ole niin mielenkiintoinen persoona, että kaikki tekemiseni jaksaisi kiinnostaa lukijoitani. Ajattelen myös blogini olevan hyvän mielen ja inspiraation lähde, joten kaikki asiat eivät tänne kuulukaan. Oikeastaan tämä illuusion rikkominenkaan ei tänne kuuluisi.
Koko eilisen päivän koin valtavan huonoa omatuntoa siitä aamuisesta kuvasta. Toivoisinkin, että tuo tyttö lukisi tämän ja ymmärtäisi, että kaikki ei todellakaan ole niin täydellisistä kuin somessa saattaa näyttää. Aion jatkossakin julkaista vain ”täydellisiä” kuvia, koska en uskalla yrittää vielä realismia. Insta storien puolella julkaisen kyllä vähän rennommalla otteella. Kannattaa kuitenkin muistaa, että nekin klipit ja kuvat käyvät pienen suodattimen läpi.
Jennin loistava kirjoitus tavoittaa tuhat kertaa enemmän lukijoita kuin omani, mutta tämä on mielestäni äärimmäisen tärkeä asia; jos mahdollisimman moni tästä ”huijauksesta” kirjoittaa, näkee sen myös mahdollisimman moni nuori silmäpari, joilla suodatinta ei vielä ole.
Voisitko sinä paljastaa oman huijauksesi?
___
Translation:
Social media is a fake.
