Mihin tämä aika taas katosi? Juurihan vasta nurmikko alkoi vihertää ja koivuihin ilmestyi ensimmäiset hiirenkorvat. Ja vastahan sitä oltiin J:n kanssa neuvolassa 4 kk:n tarkistuksessa, mutta tänään kuitenkin meidän vauva täyttää jo viisi kuukautta.

Viimeisinä viikkoina pojan kehitys on ollut hurjaa, ja kasvun ihme on todellakin ollut läsnä lähes päivittäin. Uusia taitoja, varpaita ja äänteitä löytyy kiihtyvällä tahdilla, eikä tässä itse kykene kuin ihmettelemään menoa. Miten minusta tuli tuollainen ja miten se nyt osaa jo tuonkin.

Uudet taidot pitävät aivoja ylikierroksilla öisin, ja aikaisempi unirytmi on enää vain pelkkä unettomuuden hämärtävä muisto. Uuteen unirytmiin kuuluu herääminen lähes parin tunnin välein 20–06 välisenä aikana. Kunnolla päivään herätään yleensä kahdeksalta, mutta joskus poika antaa minun kuitata univelkoja puolikymmeneen asti. Megapäiväunia meillä ei enää todellakaan nukuta, vaan päikkärit otetaan 20–30 minuutin pätkissä pari kolme kertaa päivässä. Väsymys alkaa painaa, mutta sehän kuuluu asiaan.

Aikaisemmilla neuvola- ja lääkärikäynneillä J ei suostunut esittelemään vatsallaan oloa ja pään kannatusta lainkaan, joten saimme lähetteen fysioterapeutille. Saimme ohjeita mahalla pitämiseen ja vasemman käden aktivointiin, ja muutaman viikon päästä tarkistuskäynnillä tilanne oli jo huomattavasti parempi, eikä uutta aikaa tarvinnut enää varata.

Täytyy kuitenkin olla kiitollinen Suomen neuvolajärjestelmästä, jossa niin nopeasti puututaan mahdollisiin ongelmiin.

Soseita poika on maistellut kuukauden, ja sotkuisen alun jälkeen syöminen sujuu jo oikein mallikkaasti. Suosikkejakin on löytynyt: maissi, porkkana ja päärynä saavat suun aukeamaan kuin linnunpoikasella konsanaan. Ja kohtahan maistelu muuttuu ihan oikeaksi syömiseksi, kun kuukauden päästä maito jää vähän liian laihaksi ruokavalioksi.

Vuoden alussa imetys tuntui jatkuvan ikuisuuden ja sitovan minua vauvaan jossain määrin jopa liikaa, mutta nyt toivoisin, että täysimetys voisi jatkua vielä toiset viisi kuukautta – kuinka helpolla siinä oikeasti onkaan päässyt! Kaikki ateriat on hoidettu yhdellä ja samalla paidan nostamisella, mutta kohta pitäisi alkaa miettimään aamupuuroja, vellejä ja ehkä jopa selkeää ateriarytmiä monipuolisuudesta puhumattakaan.

Nämä kuvat nappasin eilen siskoni avustuksella. Kiitos helteen sisällä on oikeasti aivan mahdotonta touhuta mitään, saati sitten pitää vaatteita. Heti kuvauksien päätyttyä viskoimme J:n kanssa enimmät vaatteet pois, ja pakenimme seisovaa sisäilmaa ulos salavan katveeseen. Täällä piknikviltin päällä kirjoittaminen sujuu ilman tuskanhikeä pojan ihmetellessä tuulessa heiluvia lehtiä.

Ja tässäpä vielä virallinen viiden kuukauden kunniaksi otettu (some)potretti: