Moni on taas kysellyt minun ja pojan kuulumisia, kiitos siitä. Kyselyistä havahduinkin siihen, etten hetkeen olekaan päivittänyt meidän vauva-arjen kuulumisia ja kuvioita tänne blogin puolelle. Otetaanpa siis katsaus viimeisiin viikkoihin.

Päällisin puolin kaikki sujuu edelleen hyvin, ja sanon tämän jo heti alkuun: Joka päivä jaksan olla kiitollinen terveestä pojastamme. Poika on tosiaan nyt 3,5 kk, eikä mitään suurempia huolia ole ilmennyt satunnaista vaippaihottumaa lukuun ottamatta. Talkki ja sinkkivoide pölyttyvät vessan kaapissa lähes koskemattomina. Hyvä niin. Imetyksen lähdettyä kunnolla käyntiin se on myös jatkunut niin, eikä mikään syömiseni ole antanut aihetta imetysdieetille. Alun mahavaivat ovat helpottaneet, enkä enää edes laske satunnaisia väsykiukkuja kiukutteluksi.

Öisin poika herää kerran tai kaksi. Nukkumaan meillä mennään siinä kahdeksan hujakoilla, ja yleensä poika herää syömään yhden ja kolmen välillä, ja sen jälkeen uudestaan viiden kuuden aikoihin. Useimpina öinä saan nukkua vähintään yhden 3–4 tunnin pätkän, koska syötöt kestävät 10–20 minuuttia eikä erityistä nukuttamista tarvita. J on mahdottoman helppo ja perustyytyväinen vauva, joka nukahtaa kiltisti omaan sänkyynsä hyvän yön toivotusten jälkeen. Tiedän, olen äärimmäisen onnekas.

Viime viikolla aloitimme vauvauinnin, ja poika on altaassa kuin kala vedessä. Eilen pääsimme pulikoimaan toisen kerran, ja sen verran vakuuttavaa meno oli, että olisimme halutessamme saaneet kokeilla jo sukeltamista. Mummu kommentoikin pojan tulleen äitiinsä ja tätiinsä – selvästi mökkijärvessä kasvava vesipeto kyseessä.

Toivottavasti uinti auttaisi poikaa oman kehon hahmottamisessa, ja laukaisisi halun tutustua ympäröivään maailmaan vähän paremmin. Perustyytyväinen kun tarkoittaa meillä sitä, että selällään leikkimatolla on ihan kiva olla. Meillä ei suuremmin koeta tarvetta kääntyillä tai treenailla niskalihaksia. Olinkin varma, että tästä hyvästä saisimme neuvolassa lähetteen fysioterapeutille, mutta ylihuolehtivainen neuvolatätimme antoi meille armonaikaa seuraavaan kertaan. Poika kuitenkin kannattelee hyvin päätään, joten en ole asiasta huolissani.

Tietenkin meillä on omat haasteemme, eikä vauva-arki todellakaan ole aina niin ihanaa. Avomies joutuu nyt tekemään töissä pitkää päivää, mikä tietenkin kiristää vähän kummankin hermoja. ”Viihdytä sun lasta nyt hetki, mä teen päivityksen” onkin kuultu suustani jo aika monta kertaa. Tosin eipä mieskään nyt suuremmin nauti siitä, että ehtii nähdä poikaa vain pari tuntia päivässä (vaikka välillä kyllä olenkin kateellinen sille, että hän saa olla päivällä niinkin kauan pois kotoa).

Lapsi on muuttanut suhdettamme, kuten se varmasti muuttaa jokaisen parin suhdetta. Ennen vauvaa olimme viihtyneet kahdestaan niin pitkään, että uusi tulokas on todellakin ravistellut palaset aivan uuteen uskoon. Alankin hiljalleen ymmärtää, miksi vauvavuoden sanotaan olevan parisuhteelle se kaikista raskain vuosi. Miehelle uuden roolin omaksuminen on varmaan ollut helpompaa, mutta itse myönnän vielä vähän hapuilevani tämän uuden avovaimo-äiti-minä -kuvion välillä. Mutta kaikkia asioita voisi kuitenkin mutkistaa vielä koliikki, maitoallergia, toista tuntia jatkuvat imetykset tai atooppinen iho, joten oikeasti en edes kehtaa valittaa pienistä haasteistamme.

PS. Yritin kaksi vuotta uskotella itselleni, etten tarvitse blogille Facebook-sivua (suutarin lapsella ei ole kenkiä vai miten se nyt meni…), mutta nyt nostan käteni ilmaan luovuttamisen merkiksi. Jatkossa blogiani pääsee siis seuraamaan kätevästi myös Facebookin kautta!