Kaiken muun keskellä pääsi ihan unohtumaan, että blogi täytti maanantaina kaksi vuotta! Tässä juhlistaessa paperihääpäivää tai ensimmäisen taaperovuoden loppumista, selailin taaksepäin vanhoja julkaisuja, ja voin vain todeta, että kylläpä sitä parissa vuodessa voikin kehittyä. Osa vanhoista postauksistani nolottaa siinä määrin, että tekisi mieli siirtää ne suosiolla roskakoriin. Mitä ihmettä silloin oikein ajattelin? Entä onko jotain jäänyt hampaankoloon?
Viimeiset kaksi viikkoa olen pukeutunut viiden paidan ja kaksien farkkujen erilaisiin yhdistelmiin, joten ensimmäiset asupostaukset naurattavat vähän väkisinkin. Varsinkin, koska en ikinä ole ollut loistava poseeraamaan valokuvissa. Onneksi tajusin lopettaa asupostaukset parissa kuukaudessa…
Yllättävän pitkään kiikutin englanninkielisiä otsikoita ja lyhyitä käännöksiä mukana teksteissäni. 99 % lukijoistani on AINA ollut suomalaisia, joten nyt jälkikäteen en voi kuin ihmetellä päätöstäni yrittää tavoittaa myös kansainvälistä yleisöä. Osa teistä lukijoista seuraa blogiani juuri rempseän kirjoitustyylin takia, joten siinäkin mielessä käännökset olivat täysin turhia – ajatuksenjuoksuni ei vain taivu englanniksi ilman kääntäjän apua.
Vaikka blogini aihe rajautui aika nopeasti kotiin ja sisustukseen, pelkäsin pitkään julkaista tekstejä sisustus-tagin alla. Kärsin lievästä huijarisyndroomasta, ja joka kerta uuden julkaisun jälkeen pelkäsin jonkun tajuavan, etten oikeasti ymmärrä sisustamisesta hölkäsen pöläystä. Onneksi kuitenkin lopulta tajusin, ettei tähän hommaan vaadita sisustusarkkitehdin koulutusta. Persoonallisella tyylillä ja pienellä kohderyhmällä riittää, että tekee rehellisesti omaa juttua.
Olen parin vuoden aikana saanut ihanaa palautetta ja kommentteja teiltä. Yksi asia on kuitenkin jäänyt kaihertamaan mieltäni, ja se on kriittisen palautteen puute. Yhtä tai kahta kommenttia lukuun ottamatta olen aina voinut hymyssä suin vastata saamaani palautteeseen, enkä koskaan ole menettänyt yöuniani anonyymin kommentoinnin seurauksena. Tiedän, että asiasta on hölmöä edes avata suutaan, mutta joskus todella kaipaan kriittistä palautetta. En nyt hingu omaa ketjua av-palstalle, mutta olisi mielenkiintoista päästä vaihtamaan ajatuksia jonkun sellaisen kanssa, joka ei voisi kuvitellakaan asuvansa keskellä kierrätyskeskusta. Ehkä sellaisia lukijoita on jo eksynytkin blogiini, he vain ovat tehneet viisaina aikuisina kuten äiti opetti: jos ei ole kaunista sanottavaa, älä sano mitään.
Seuraathan blogiani jo myös Instagramissa ja Bloglovinissa?
Vastaa