Tänään ajattelin esitellä teille kuvieni salaiset aseet ja eniten käyttämäni sisustuselementit: blogikoirat Pöly ja Villa. Jos jokin kuvissani saa enemmän ihailuja kuin kirpparilta ostettu mattomme, se on siinä kuuluisassa sohvannurkassa torkkuva Villa.

Tässä samalla tarjoilen sellaisen kattauksen söpöyttä, että kukaan ei voi sulkea selainta hymyilemättä!

Tulen perheestä, jossa on aina ollut koiria. Tai ainakaan en muista aikaa ilman koiria, sillä ollessani taapero äiti hankki meille ensimmäisen koiran vähän vahingossa. Lehdessä äiti näki ilmoituksen pyreneittenmastiffin pennuista ja uteliaana äiti päätti mennä katsomaan niitä. Paikalla äitini sydämen sulatti pyrtsi-poika Dino, joka oli palautunut bumerangina takaisin kasvattajalle laiminlyönnin seurauksena. Dinosta voisi kirjoittaa pitkän tarinan, mutta lyhyesti kerrottuna se reppana pelkäsi jopa omaa varjoansa ja äidilläni kesti kymmenisen vuotta saada siitä kunnollinen koira. Meidän lasten mielestä se oli kuitenkin paras koira koko maailmassa.

Yksi koira johti toiseen, kolmanteen ja rippilahjaksi päätin mopon sijaan haluta kleinspitzin. Villan mummi Taimi oli ensimmäinen ”räpsä”, joka muutti perheeseemme  kun sain vihdoin käännettyä äitini pään siitä, että pieni koira voisi olla ihan ok. Nimitys ”räpsä” tulee ravunsyötistä, joksi vanhempani kutsuivat silloin kaikkia pieniä koiria. Taimista lauma on äidilläni kasvanut kuuteen ja minulla sekä siskollani on kummallakin kaksi, eli kun olemme koko perhe yhdessä tepastelee tassuja lattialla 40.

Pöly (vaaleampi) on minun ja Miksun ensimmäinen yhteinen koira ja se muutti meille 2011, noin puoli vuotta siitä kun olimme muuttaneet ensimmäiseen yhteiseen kotiimme Vantaalle. Alun perin Pölyn nimeksi piti tulla Alma, mutta 600g painavan harmaan karvapallon muuttaessa meille työnimestä ei enää päästykään eroon. Vuoden päästä perhelukumme kasvoi yhdellä, ja mikä muukaan Pölyn kaveriksi olisi sopinut kuin Villa-koira.

Pöly on juuri täyttänyt kuusi ja hän on hyvin arvonsa tunteva vanha leidi, eli toisin sanoen jäärä tai pänkkä. Pöly on todellinen hedonisti ja jää kotiin nukkumaan kun minä ja Villa painumme kaatosateeseen lenkille. Villa taas on hieman energisempi tapaus, mutta myös tooodella riippuvainen minusta. Välillä on kieltämättä hieman rasittavaa, kun ei edes vessaan saa mennä rauhassa… Villan kanssa treenaan agilitya ja hieman hänen nössö luonteensa asettaa haasteita treenaamiselle. Haaveissa olisikin hankkia kolmas koira, jolla vauhtia ja itsevarmuutta riittäisi vähän enemmän. Avomies ei vaan millään innostu ajatuksesta, tylsä mies.

Ollaankos siellä ruudun takana kissa- vai koiraihmisiä?

 

Seuraathan blogiani jo myös Instagramissa ja Bloglovinissa?

Valkoinen koti on kliininen, harmaa on tylsä ja vain värikäs voi olla persoonallinen, kyllähän me tämä jo tiedetään. Niin kuin sisustuksessa, myös kaikessa elämä on täysin mustavalkoista. Joko tuotat kanaviisi timanttista sisältöä kerta toisensa jälkeen tai lakkaat yksinkertaisesti olemasta. Täydellisyyden tavoittelu kuluttaa somevaikuttajia loppuun nopeammin kuin vegaani ehtii luetella nyhtiksen makuvaihtoehdot.

Home via Laura –blogin Laura avasi ihanaan omaan tapaansa keskustelun tästä ehdottomuudesta ja Marulla-blogin Maru otti myös kantaa aiheeseen täydellisyyden illuusiota pohtivalla tekstillä. Ihastuin aivan totaalisesti Marun lausahdukseen ”totuus löytyy muropaketin ja chiapuuron välimaastosta”, ja aion niin pölliä tuon lauseen omaan käyttööni. Oivaltavan sanakikkailun lisäksi Marun teksti oli muutenkin todella hyvä ja tunnistin niitä fiiliksiä, joita Maru tekstissään kuvaili.

Vapaasti tiivistettynä kummankin kirjoituksen ajatus oli se, että nykyisin kaiken täytyy olla niin ehdotonta. Joko asut valkoisessa kodissa tai vihaat niitä (jolloin saat haukkua niitä vapaasti Facessa). Sen lisäksi että tunnustat tai olet tunnustamatta väriä, pitää myös olla kasvissyöjä ja postata someen vain täydellisiä kuvia. Joko tai –mielipiteet valtaavat kanavat eikä ketään enää kiinnosta ne sekä että– tyypit. Tiedän että tämä ei oikeasti voi pitää paikkaansa, mutta miksi kuitenkin tunnistan tämän ehdottomuuden?

Meiltäkin, jotka edes harrastusmielessä päivittävät mitään sosiaalisen median eri kanaviin, tulee odottaa täydellisyyttä. Aamun tuorepuuron huurteiset marjat tulee asetella kauniiseen sirppiin, sisustusbloggarin täytyy ostaa vain oikean merkkisiä tuotteita ja jokaisen täytyy valita, millä sisustustyylirintamalla seisoo. Ketään ei kiinnosta tavallinen pikakaurapuuro eikä hailakat harmaat mielipiteet. Kaiken, mitä päästään suoltaa ulos, täytyy olla täydellistä ja merkityksellistä. Koska muuten ketään ei kiinnosta ja hautaudut vain kädenlämpöiseen massaan.

Joulukuun alussa pelkäsi tekeväni kohtalokkaan virheen, kun julkaisin Instagram-tililläni kuvan tavallisesta lenkkimaisemasta, jonka räpsäisin nopeasti puhelimella. Olin tehnyt päätöksen, etten koskaan julkaisi huonoa puhelimella otettua kuvaa tililläni ja kun kaiken ”täydellisyyden” vastapainoksi tein niin, pelkäsin todella menettäväni valtavasti seuraajia. Mutta ei, kuva sai tykkäyksiä eikä kukaan lopettanut seuraamasta saatika sitten tullut haukkumaan, miten nyt kehtasin tuollaisen kuvan julkaista. Tein särön feediini eikä mitään tapahtunut.

Olen avoimesti kertonut, että yritän saada vielä joskus blogistani ja Instagramistani minulle pienen sivutulon. Tavoitteeni on kova ja matka vielä pitkä, joten en ole uskaltanut tehdä sillä virheitä, jotka vahingossakaan paljastaisivat minun olevan ihan tuiki tavallinen ja epäkiinnostava ihminen. Melkein puolitoista vuotta olen yrittänyt tuottaa teille kiinnostavaa sisältöä ja samalla yrittänyt olla paljastamatta itsestäni liikoja.

Nyt olen alkanut ymmärtämään, ettei se ehkä olekaan ollut se paras game plan. Vaikka Instagramissa seuraajani haluaisivat nähdä vain täydellisesti sohvan nurkkaan viikattuna vilttejä, eivät kykyni oikeasti enää riitä viikkamaan sitä vilttiä yhtään paremmin. Tai jos alan yrittämään, tiedän että lopulta yksikään kuva ei ole enää tarpeeksi hyvä. Tässä on se kaikki, jonka nyt tällä hetkellä osaan ja sen on riitettävä nyt. Jotka yhtään tuntevat minua tietävät, että tämä on paljon sanottu.

Kun pääsen hyvään kirjoitusmoodiin, ei minun yleensä tuota vaikeuksia saada tekstiä päätökseen. Nyt kuitenkin istuin lähes puoli tuntia tuijottamassa tätä viimeiselle kappaleelle varattua kohtaa. Miten haluaisin päättää tämän tekstin, kehoittamalla suvaitsevaisuuteen, päättämällä älähtää kun seuraavan kerran näen toisen kotia haukuttavan väärän väriseksi vai lupaamalla olla muille ja itselleni armollisempi? Päätin valita kaikki, koska eihän tässä touhussa ole kohta enää mitään järkeä.

 

Lue myös: Tappoiko netti persoonallisen sisustuksen?

Seuraathan blogiani jo myös Instagramissa ja Bloglovinissa?