Lainakissat Sarppa ja Ilpo palasivat omaan kotiin maanantaina ja voidaan sanoa, että rauha on palannut kotiimme. Ainakin jos karvalapsilta kysytään.

Vaikka kissojen hoito vaatii huomattavasti vähemmän aikaa ja vaivaa kuin koirien hoito, huomaa arjessa silti sen kun kotona on joku ”ylimääräinen”. Aamuisin tämän huomasi niistä parista minuutista, jotka myöhästyin joka aamu kun täytettäviä kuppeja olikin kahden sijasta neljä ja rapsutettavia korvantaustojakin tuplaten.

Koiria selvästi ahdisti pöydille ja jääkaapin päälle hyppivät kissat ja täytyy myöntää, että myös minulla alkoi mitta täyttymään siihen pöydälle hyppimiseen. Kun on tottunut siihen, että karvat pysyvät vain lattialla, on todella vaikea ymmärtää, miten sitä karvaa voi olla keittolevyllä, kahvimukissa ja leivänpaahtimessa. Kissankarva on myös rakenteeltaan erilaista verrattuna koirankarvaan ja eron huomasi juuri esimerkiksi siivotessa. Ja tietenkin puhtaan valkoinen karva myös erottuu pinnoilta paljon selkeämmin, varsinkin siltä mustalta keittotasolta.

Tässä vaiheessa avomies tuli kurkkimaan tekstiäni olkani takaa ja käski kirjoittaa kissoista jotain positiivistakin koska hän kuulemma ”rakasti niitä kissoja”. Lupasin muuten olla kirjoittamatta tämän. Noh, ollaan mieliksi ja kerrottakoon, että olivat pojat ihan mukavia vieraita kissamaisuudestaan huolimatta. Avomies on aina ollut kissaihmisiä ja haluaisin kissan, mutta kuten jo aikasemmin kerroin, itse en ole koskaan kokenut varsinaista yhteenkuuluvutta niiden kanssa.

Eläinrakas olen kuitenkin aina ollut ja varmasti oppisin kissojenkin kanssa elämään. Olenhan joskus oppinut siihenkin, että koirien pyyhkeitä ei pidä koskaan pestä omien kanssa samalla kertaa (karvat uudessa pyyhkessä, jes) tai että tuulikaapin ovea ei pidä jättää auki pennun ollessa talossa (syödyt nahkakengät, tupla jes). Eli varmasti oppisin myös pyyhkimään keittotason ennen sen päälle laittamista ja tarkistamaan lasin reunan ennen juomista.

Koirat sen sijaan eivät ehkä oppisi niin helposti ymmärtämään, miksi kissanruoka tuoksuu niin paljon paremmalta, mutta miksi sen herkun sijaan kupista löytyy samaa kuivaa nappulaa ja lihaa kuin eilenkin. Koirilla olisi myös oppimista siinä, miksi kissat saavat tai pääsevät hyppämään pöydälle aina silloin kun äiti avaa tonnikalapurkin tai pääsevät muuten seuraamaan kokkaamista paraatipaikalta.

Avomies varmasti yrittää vielä viedä eteenpäin tätä kissa-asiaa, mutta Pölylle ja Villalle lupaan, että vielä hetken he saavat olla ainoat karvastajat tässä perheessä.

***

Lue myös: Lainakissat Sarppa ja Ilpo

Seuraathan blogiani jo myös Instagramissa ja Bloglovinissa?

Täytyy tunnustaa, että olen viime aikoina kärsinyt pienestä writer’s blockista. Pää ja viikonloput ovat olleet täynnä kaikkea muuta kuin sisustusta ja siksi aiheet sillä saralla tuntuvat olevan nyt vähissä. Päämäärätöntä ja aiheetonta tekstiä saisin suollettua ulos kyllä romaanin verran, mutta en edelleenkään usko kenenkään olevan niin järjettömän kiinnostunut kuulumisistani, että voisin kirjoitella ihan mitä sattuu päivä kanssani -juttuja tänne. Vaikka kyllähän minä tiedän, että teitä kiinnostaa välillä kuulla miten meillä menee. Oli miten oli, yritän saada ajatuksia nyt vähän kasaan, mutta sillä välin mennään ihan nyt näillä kuulumisilla.

Kun kuulumisia lähdetään purkamaan, niin päällimmäisenä mieleen tulee tietenkin meillä hoidossa olevat kisulit Sarppa ja Ilpo, joista materiaalia Instan storien puolella olenkin jo jakanut aika reippaasti. Kissat ovat meillä tosiaan pari viikkoa hoidossa tätini reissun takia ja nyt viikon jälkeen kissat alkavat viimein kotiutua ja tottua koiriin.

Ensimmäiset pari päivää kissat pysyttelivät visusti saunassa, mutta aika nopeasti erityisesti vanhempi niistä alkoi oleskelemaan myös muualla. Nuorempi on lämmennyt koirille selvästi hitaammin, mutta nyt sekin jo hiippailee saunasta tutkimaan mestoja koirien ollessa paikalla. Päivisinhän koirat ovat meillä ”vankilassa” eli omassa huoneessaan lapsiportin takana, ja silloin kissat saavat hengailla pitkin kämppää kaikessa rauhassa.

Sain jopa tänään napattua pojista muutaman kuvan, vaikka tätini epäilikin niiden suostuvuutta poseerata kameralle. Hiukkasen poikien kameratyöskentelyä täytyy vielä hioa, mutta näin ensikertalaisilta blogieläimen rooli sujui ihan kivasti. Tosin Sarppa (vaalea maski) on aika yhden ilmeen tyyppi…

Meillä ei koskaan ole ollut kissaa ja olen aina tiennyt etten ole kissaihmisiä – kissat eivät välitä minusta enkä minä oikein niistä. Pidän siis kyllä kaikista eläimistä, mutta kissojen kanssa en vain ole päässyt samalle aaltopituudelle. Viikon aikana minun ja kissojen suhde onkin tullut aika selväksi ja kumpikin kissoista viihtyy paremmin Miksun seurassa. Tänään esimerkiksi pojat katselivat yhdessä lätkän finaalin meidän tyttöjen vielä nukkuessa.

Jos kuitenkin joskus ottaisin kissan, harkitsisin roduksi ehdottomasti birmaa (Onhan nämä nyt niitä? Birma ja ragdoll on niin samannäköisiä että en oikeasti erota kumpi on kumpi 😀 ). Mielestäni pojat ovat maailman kauneimpia kissoja ja niiden luonnekin on koirien läsnäolosta huolimatta ihanan leppoisa. Edes minun ei tarvitse pelätä, että nämä antaisivat kynttä vähän väärin rapsuttaessa. Toisin kuin yksi mummuni kissa, joka ehkä aiheuttikin minulle pysyvät kissatraumat lapsena. Pojat ovat myös kovia juttelemaan, vaikka oikeastihan minulla ei ole mitään hajua mitä ne yrittävät minulle sanoa. Koirat ovat siinä suhteessa kyllä niin paljon selvempiä.

Mukavat sunnuntain jatkot kaikille!

EDIT// Tädiltä tuli heti kuitti että rotu on tosiaan pyhä birma ja värit ovat creme tabby ja ruskea tabby!

***

Seuraathan blogiani jo myös Instagramissa ja Bloglovinissa?