Sinne taas katosi yksi puoli vuotta, vastahan sitä tammikuussa juhlittiin J:n ensimmäistä syntymäpäivää. Toisaalta siitä tuntuu olevan jo ikuisuus, koronakevät vääristi ajankulun ihan kokonaan.
Puolessa vuodessa on tapahtunut taas paljon. On aloitettu päivähoito, jääty kotiin 1,5 kuukaudeksi ja aloitettu päivähoito uudestaan – kahdessa paikassa, sillä J:n vakipaikka meni kesäksi kiinni. Päiväkodin uudelleenaloitus on onneksi mennyt todella hyvin, vaikka pelkäsin meidän kaikkien kotona olemisen vaikuttavan siihen negatiivisesti.
Vielä pari kuukautta sitten J omasi sangen kunnioitettavan sanavaraston, mutta nykyisin hän on korvannut kaikki oppimansa sanat yleispätevällä ”oholla”. Isi tuli kotiin: Oho! Lusikka tippui lattialle: Oho… Ulkona lentää lintu: Oho. Poika ei kuitenkaan ole hiljentynyt, ehei. Omaa kieltään hän höpöttää päivisin taukoamatta, ja osaa kyllä ilmaista mielipiteensä, varsinkin kielteisen, hyvinkin ponnekkaasti. Kun tulee nälkä, J kiipeää syöttötuoliin ja huitoo kohti jääkaappia. Kun ruokailu riittää, J pudistaa päätään lusikalle ja kiskaisee ruokalapun pois kaulasta. Selkeä homma.
Siinä missä kielellinen kehitys on ehkä jäänyt tauolle, J on motorisesti kehittynyt hurjasti ja saanut itsevarmuutta. Ei ole paikkaa, johon vilkas taaperomme ei uskaltaisi kiivetä tai kaapin ovea, joka pysyisi kiinni. Välillä temppuilut päättyvät itkuun, mutta yllättävän pienillä kolhuilla olemme selvinneet.
J herää aamuisin 5–7 välillä, ja aikaisina aamuina yritämme saada armon aikaa ottamalla pojan meidän sänkyymme köllöttelemään hetkeksi. Parin minuutin jälkeen J kyllästyy makoiluun, pakittaa alas sängyltä ja lähtee omatoimisesti leikkimään olohuoneeseen. Joskus hän avaa itse television ja istahtaa sohvalle, joskus hän päättää täyttää sänkymme kaikella löytämällään tavaralla (on muuten kiva saada varoittamatta kirjasta päähän).
J on mielellään mukana arkisissa asioissa. Hän laittaa itse käytetyn vaipan vaipparoskikseen ja auttaa tyhjentämään tiskikoneen. Harmi, kun omat lelut eivät eksy paikoilleen sitten millään. J yrittää myös itse pukea – hattu jo meneekin onnistuneesti päähän. Kenkiä poika myös hakee koko ajan tuulikaapista, ja yrittää pukea niitä meille. Toisaalta vaatteiden riisuminen on välillä elämää suuremman kriisin paikka.
Ahkeran apulaisen lisäksi pojastamme on kasvanut oikea showmies, joka päiväkodissa naureskellen juoksee kasvattajan sylistä toiseen ja kotonakin suorittaa tempun vaikka kymmenen kertaa hymyn aikaansaamiseksi. En tiedä voiko 1,5-vuotiaasta sanoa, mutta J:llä näyttäisi olevan hyvä huumorintaju. Hän myös lukee kasvojen ilmeitä hyvin, enkä koskaan onnistu peittämään häneltä naurahdusta tai hymyä silloin, kuin pokerinaaman pitäisi olla kunnossa.
J on valloittava tyyppi, mitäpä siihen lisäämään. <3
