”Siis niin ihanaa kun te tajuatte tämän!” – Tuo lause kuultiin eilen varmaan sata kertaa kun osa Insta-porukastamme kokoontui ensimmäisen kerran yhteiseen illanviettoon.
Olenkin joskus maininnut tuosta ryhmästä, joka on syntynyt kotimaisen sisustusskenen ympärille. Ryhmän kesken pohdimme Instagramin muuttuvaa algoritmia, bongailemme inspiroivia tilejä, kommentoimme miljoona sydäntä kun joku saa kuvansa jakoon isolle tilille ja annamme terapiaa silloin, kun joku sitä tarvitsee. Meillä kaikilla on omia tavoitteitamme tiliemme suhteen, ja siihen tarpeeseen ryhmämme aikoinaan syntyi – some kun on yksinäiselle aika raastava paikka.
Osa porukastamme oli jo ennestään tuttuja, mutta suurin osa ei koskaan ollut nähnyt toisiaan. Jännitin tapaamista etukäteen ihan hirveästi, sillä en ystävysty kovin helposti ja pelkäsin, ettei juttumme luistaisikaan samaan tapaan kuin puhelimen välityksellä. Onneksi pelko osoittautui täysin turhaksi, sillä illan aikana ei ollut ainoatakaan hiljaista hetkeä ja tuntui aivan siltä, kuin olisimme tunteneet toisemme aina. Sain älyttömästi energiaa noista mahtavista mimmeistä ja kotimatkalla autossa hehkutin avomiehelle, miten mahtaviin tyyppeihin olen Instan kautta saanut tutustua. Voisi jopa sanoa, että eilisen jälkeen oloni on voimaantunut.
Tuosta ystävystymisestä ja ystävistä – olen joskus pohtinut pitäisikö siitä kirjoittaa tänne hieman enemmän. Kuten jo sanoin, en ystävysty kovin helposti enkä todellakaan ole se paras mahdollinen ystävä sen tehtyäni. En koskaan soittele ja kysy kuulumisia, mutta toisaalta en odota että kukaan soittaisi minullekaan. Minulle riittää se, että näen ystäviäni tasaisin väliajoin, mutta sekin väli voi olla kuukausia. Ja tämä on minulle ihan ok, sillä tiedän etteivät ystäväni katoa sillä välin yhtään minnekään.
Olen tavannut elämäni aikana monia mielenkiintoisia ihmisiä töissä ja harrastuksissa, mutta syystä tai toisesta he eivät ole jääneet tuttavapiiriini. Minun on todella helppo päästää irti sellaisista ihmisistä, joiden koen esimerkiksi imevän minusta liikaa energiaa. Viihdyn hyvin myös yksin, eikä minulla ole tarvetta täyttää elämääni ihmisillä. Elämääni kuuluu oikeasti vain muutama hyvä ystävä (kuulostaapa vähän säälittävältä), ja heissä kaikissa arvostan erilaisia asioita, enkä siksi osaa nimetä heistä sitä yhtä ”bestistä”. Tai no, oikeastaan tiedän kyllä että paras ystäväni on avomieheni, eihän meidän yhdessäolomme olisi muuten kestänyt jo 13 vuotta.
Vaikka olen näin introvertti, on minussa myös se yltiösosiaalinen puoli, työminäni, jonka ansioista aikoinaan viihdyin baarimikkona lähes kuusi vuotta. Töissä asiakastilausuuksien järjestäminen ei tuota minulle tuskaa, enkä silloin pahastu huomion keskipisteenä olemisesta lainkaan. Eilen kuitenkaan läsnä ei ollut tuo työminä, ja se oli itselleni aika kova henkilökohtainen saavutus. Ehkä olenkin oppinut ystävystymään.
Tämä oli taas niitä tekstejä, joissa ajatukseni lähti vähän rönsyilemään siitä, mitä alun perin aioin sanoa. Olen kuitenkin saanut palautetta siitä, että voisin tuoda persoonaani enemmän esille ja uskoa, että teitä oikeasti kiinnostaa kuulla myös henkilöstä sisustuskuvien takana. Vaikka tämä pintaraapaisu ei nyt kovin syvällinen pohdinta ystävyyden todellisesta merkityksestä olekaan, on tämä pieni myönnytys sille, että voin ja uskallan kertoa itsestäni vähän enemmän.
Ja uskoskaa tai älkää, lähden nyt kahden kaverini kanssa kahville!
