Tänään Preglife osasi kertoa raskauden edenneen jo laskennalliseen puoliväliin. En ole muutamaa lausetta enempää kertonut kuluneesta odotusajasta, joten nyt ajattelin omistaa sille ihan kokonaisen postauksen.

Tähän mennessä olen päässyt raskauden kanssa todella helpolla. En ole voinut pahoin, mitkään ruoka-aineet eivät ole kuvottaneet minua, enkä myöskään ole alkanut himoitsemaan mitään. Pahin väsymys helpotti viikon 14 tienoilla, ja väsymys onkin ollut oikeastaan ainoa menoa haittaava raskausoire. Selkeästi kaipaan vieläkin enemmän unta, mutta selviän nyt työpäivästä nukahtamatta läppärin ääreen.

Normaalitilassa olen aika tasainen persoona, joka ei turhasta kiihdy (paitsi ehkä väärin asetelluista koristetyynyistä). Erityisesti avomiehen yllätykseksi huomasimme, että raskauden edetessä mielentilani on tasaantunut entisestään. Ennen eilistä en ollut saanut yhtäkään kunnollista kiukkukohtausta! Eilinenkin kiukuttelu oli aika lievää verrattuna siihen, mitä se olisi voinut olla – menetin vain hermoni imuroidessani rikkinäisellä imurilla. Kätevänä emäntänä korjasin itse ongelman marssimalla kauppaan ja tulemalla kotiin uuden Dysonin kanssa. Voisikin ehkä todeta, että raskaus sopii mielentilalleni.

Painoa on tullut lisää kuusi tai seitsemän kiloa. Paino on mukavasti kerääntynyt lantiolle ja kasvoihin, joka on aiheuttanut muutaman kriisin tässä viimeisten viikkojen aikana. Yhdetkään treeni- tai ulkohousut eivät enää mahdu jalkaani, ja muutama löysä paitakin on alkanut kiristämään inhottavasti lantiolta. Kasvojen pyöristymisen takia olematon leukalinjani on kadonnut lähes kokonaan, eikä tilannetta helpota hormonien aiheuttamat näppylät kasvoissa ja käsivarsissa. Onneksi avomies jaksaa lähes päivittäin muistuttaa, että painonnousu ja finnit ovat vain väliaikaisia.

Tällä viikolla vauva sai oikein kunnon kasvupyrähdyksen, joka tuntui pieninä supisteluina ja vatsan kireytenä. Ensimmäistä kertaa tunsin oloni raskaaksi. Kengännauhojen solminen ilman tuoli alkaa olla haastavaa, koska maha estää jo normaalin kumartumisen. On kamalaa myöntää, mutta myös sohvalta nousemiseen pitää keskittyä nyt jo normaalia enemmän.

Ensimmäiset kuukaudet ovat menneet pelottavan nopeasti, ja hieman paniikissa odotan seuraavia kuukausia. Nyt kun vauvan liikkeet tuntuvat, kaikesta on alkanut tulla niin todellista. Olemme avomiehen kanssa olleet kahdestaan 14 vuotta, joten ajatus kolmannesta ihmisperheenjäsenestä ei ole vielä kunnolla iskostunut tajuntaani. Toisaalta liikkeiden tunteminen on saanut minut totaalisesti rakastumaan uuteen tulokkaaseen, enkä millään malttaisi odottaa hänen tapaamistaan.

Olen 100 %:sen varma siitä, että odotan poikaa, ja onneksi tiistaina rakenneultra mahdollisesti vahvistaa tuntemukseni. Olen pienestä pojasta niin varma, että meinasin jo malttamattomana ostaa kasan vaaleansinisiä vaatteita. 4D-ultraan emme ajatelleet mennä, mutta jos vauvan sukupuoli ei selviä tiistaina, kustantaa äitini sen meille – ihan vain siksi, että pääsisi itse vihdoin shoppailemaan vauvalle.

Seuraathan blogiani jo myös Instagramissa ja Bloglovinissa?