Urheilukysymys, miltä nyt tuntuu? Jaahas, vaikea sanoa. Huomenna tämä äiti lähtee nimittäin töihin.
Kuvitukseksi tähän postaukseen kaivoin kuvia raskausajalta ja alkuvuodelta – oikeastaan koko matkalta aina vauvauutisen kertomisesta tähän päivään. Kylläpä olen muuten kasvamisen jälkeen taas pienentynyt ja J vaan kasvanut! Omissa kiloissa olisi tosin vielä tiputtamisen varaa, mutta yrityksestä ja sen puutteesta huolimatta painoni on pysynyt edelleen samassa maaliskuusta asti. Sormuskaan ei vielä mahdu sormeen, mutta kesällä ostamani varasormus on taas jo himpun verran liian suuri.
Jotta paluu työelämään ei sujuisi liian letkeästi, päätti syysflunssa pistää hieman kapuloita rattaisiin. Olo on tällä hetkellä ihan ok, mutta pelkään parin seuraavaan päivän pahentavan flunssaa roimasti. Huomenna nimittäin pitäisi viettää pitkä päivä Messukeskuksessa K-Team Päiviä rakentaen. Rakennusurakan jälkeen hurautan suoraan Espooseen Kontion järjestämiin sisustusbloggareiden pikkujouluihin, ja lauantaiaamusta suuntaan taas Messukeskukseen ylimääräiseksi käsipariksi. Voikin olla, että sunnuntain vietän täysin sängynpohjalla uuteen viikkoon valmistautuen. Miksullekin siis kiva aloitus koti-isänä olemiseen.
Kävin ostamassa apteekista sinkkisuihketta ja illalliseksi kokkasin flunssan karkoitus -keittoa, eli linssikeittoa roimalla annoksella valkosipulia ja inkivääriä. Eiköhän tästäkin siis henkiin jäädä.
Tämänhetkisen suunnitelman mukaan J on edelleen jäämässä ainoaksi lapseksemme, enkä oikein tiedä mitä päällisin puolin tunnen nyt tämän uniikin elämänvaiheen loppumisesta (allergialääketokkura saattaa tietenkin vähän sumentaa ajatuksiani tällä hetkellä). Tunnelmat ovat edelleen yhtä sekavat kuin viime viikollakin.
Jonkinlaista haikeutta kuitenkin on edelleen ilmassa, olihan tämä virstanpylväs nyt ainakin esikoisen kohdalta tässä. Tänään J oppi myös kävelemään kävelykärryllä ilman apua. Mihinkä täällä kotona sitten enää äitiä tarvitsisikaan.
Fakta kuitenkin on se, ettei minua ole luotu kotiäidiksi tai edes työskentelemään kotoa käsin täysipäiväisesti, joten tämä uusi arki on tervetullut. Minulla on pari kuukautta aikaa omaksua uusi rytmi ja arki, kunnes kaikki palikat heilautetaan taas uusiksi Miksun palatessa töihin ja J:n aloittaessa päivähoidon. Jos vain mahdollista, pyrin tekemään kevään ajan lyhyttä työpäivää, jotta pojan päiväkotipäivät eivät heti olisi kymmentuntisia. Kesää kohden Miksun työtaakka kevenee, ja silloin hänelle voi taas siirtää enemmän vastuuta J:n hoitopäivistä.
Loppuvuosi tulee muutenkin menemään kuin siivillä, sillä kalenterini on jo mukavan täyteen buukattu erilaisia yhteistöitä, ja yksi pitkään suunniteltu suurempi sisustusprojektikin saatiin vihdoin aluille – jos nyt ajattelet takkaa, olet täysin oikeassa. Siitä kuitenkin lisää marraskuun loppupuolella. Ja saanhan pian alkaa intoilla J:n ensimmäistä joulua ja syntymäpäivää! Pitäisikö jo alkaa suunnitella kakkua? 😀
Tsemppiä töihin paluuseen. Töihin paluu tekee ihmeitä. Teki myös minulle vaikka olisin molemmilla kerroilla halunnut viipyä kotona himpun verran pidempään. Työt toi kuitenkin niin paljon uutta sisältöä elämään Vauva-ajan jälkeen, että huh huh. Mutta on se työarki myös ihanaa aikaa, pakko sanoa. Erilaista mutta ihanaa.
Kiitos Jenni! Töiden aloitus oli messujen takia rankka, mutta kyllä minäkin jo kaipaan työyhteisö ja työelämän tuomaan sisältöä elämääni. Ja kyllä varmasti me(kin) löydetään se meille sopiva rytmi, kunhan nyt vaan muistaisi olla suorittamatta liikoja ja antaa arjelle aikaa asettua.
Voi apua! Tsemppiä! Mielestäni noin pientä VAUVAA ei missään nimessä kuulu viedä vielä hoitoon. Hän on niin pieni. Tämä elämänvaihe kestää vain hetken pitkässä elämän juoksussa. Ei kannata kiirehtiä töihin. Siellä saa olla vielä vuosikymmeniä. Ethän vaan joudu katumaan… Menetät niin paljon, kun et saa seurata vauvasi kasvua kunnolla.
Kiitos Leena, kun pysähdyit hetkeksi ja jätit kommentin!
Poika jäi nyt vielä kotiin isän kanssa, joten ihan vielä pojan ei tosiaan tarvitse mennä hoitoon. Ja kun hoito alkaa, teen ensin lyhyempää päivää, jotta hoitopäivät eivät heti olisi liian pitkiä.
Kotona olo on vahvistanut sitä, minkä jo tiesinkin itsestäni: minua ei ole luotu olemaan kotona. Kaipaan ympärilleni muutoksia ja hektisen työelämän, eikä kotona oleminen oikeasti tehnyt pidemmän päälle hyvää mielelleni. Vaikka toki oli haikeaa palata töihin, tuntuu ratkaisu nyt juuri oikealta. Toisekseen töihin palaaminen oli jopa pakollista budjettisyistäkin. Jos kuukausittain käytössä olevasta rahasta ei tarvitsisi huolehtia, voisi tilanne olla toinen.
Meillä Suomessa saa molemmat vanhemmat onneksi olla kotona paljon pidempään kuin monissa muissa maissa 🙂